Kävin tänään auttamassa vanhaa ystävääni Inkeriä. Hänen piti saada viisumi suurlähetystöstä, jonne ei saanut mennä isojen laukkujen kanssa. Inkerin piti heti perään jatkaa matkaa muualle eli minun tehtäväkseni jäi juoda kahvia matkalaukun ja repun kanssa sillä aikaa, kun Inkeri olisi hakemassa viisumia. 

Koska olen työtön ja etsin parhaillaan töitä eli tärkein tehtäväni on käydä haastatteluissa, tehdä hakemuksia ja pitää itseni vilkkaana, oli tämä matkalaukkuvahdin pesti ihan kiva lisä. Helppo homma!

(Tai no. Tässä vaiheessa elämää ois pitänyt jo oppia: mikään helpolta kuulostava asia ei lopulta ole helppo ja usein liian vaikealta kuulostava asia lopulta niin vaikea.)

Tämä matkalaukkuvahdin hommahan lähti vähän vinksalleen jo siinä vaiheessa, kun Inkeri laittoi viestiä. Mulla oli nimittäin tallennettuna hänen numeronsa väärällä sukunimellä ja viestittelin hetken ihan eri Inkerin kanssa, kuin kuvittelin. Lopulta tajusin, kuka Inkeri on kyseessä. Ja sinänsähän tämä sekannus ei haitannut. Tunnen monta Inkeriä ja kaikkia heitä auttaisin.

Tänään aamulla tapasin Inkerin suurlähetystön luona ja otin laukut. Etsin lähikaduilta kahvilaa. Kun lopulta löysin yhden, tilasin sämpylän & kahvin ja istuin alas, soitti Inkeri, että papereissa oli ollut väärä osoite. Pitäisi olla ihan muualla, olemme väärässä kaupunginosassa. Pyysin tarjoilijaa laittamaan minulle sämpylän ja kahvin mukaan.

Hain Inkerin ja lähdimme Inkerin kanssa oikeaa paikkaa kohti taksilla, jossa hörpiskelin kahvini.

Inkeri meni hakemaan viisumia nyt oikeasta paikasta ja minä menin kadun toisella puolella olevaan kiinalaiseen ravintolaan. Tässä vaiheessa arvasin, että visiitti olisi lyhyt, joten pyysin jo ennakkoon, että voisin ottaa loput mukaan.

Ehdin kuitenkin istahtaa sen verran, että huomasin kuinka olinkin parhaaseen lounasaikaan ravintolan ainoa asiakas. Ja kuinka stereoista kuului joululaulua aasialaisella twistillä. Ja, että ikkunassa roikkuivat jouluvalot ja koristeet. Harmitti: olin ollut tässä samassa paikassa lukioikäisenä ja silloin tupa oli ollut täysi. Riisiannoksia pyydettiin joka pöytään lisää, puhe pulppusi.

Nyt Helsingin keskustassa oleva kiinalainen oli jämähtänyt jouluun ja jäänyt ilman asiakkaita. Kassalla kättä heiluttava maneki neko, onnenkissa-patsas, tuntui sanovan hyvästi sen sijaan, että se olisi toivottanut tervetulleeksi.

Ehdin lopulta syödä kiinalaisessa puolikkaan nuudeliannoksen, kirjoittaa muutaman postikortin ja tuijottaa ikkunasta. Istua hetken.
Sitten Inkeri soitti ja pian pamahti jo paikalle, turhautuneena. Ei viisumin saanti ollut onnistunut. Hänelle oli annettu väärät paperit alun alkaen. Nyt oli jo jatkettava matkaa. 

Saattaessani Inkeriä bussille mietin, että ihan häneks meni koko homma. Harmitti Inkerin puolesta. Ja minun itseni: olisin voinut olla kotona, parannella päänsärkyistä päätäni.

Mutta oikeastaan minulla oli ollut kivaa, sillä en ollut välittänyt sekaannuksista ja sain nähdä pitkästä aikaa Inkerin.

Ja hitto vie: oikeastaanhan elämän kiinnostavimmat hetket ovat niitä, joita ei suunnittele. Kun istuu huoltoasemalla, kiinalaisessa, aulassa tai odotustilassa. On rauhassa ja luovuttanut sen seikan suhteen, että kaiken pitäisi mennä kuten itse tahtoo tai olisi fiksua. Ei kalenteri kerro, mitä elämällä on tarjota. Joskus se tarjoaa vilkuttavia kissoja, nuudeliannoksia ja matkalaukkukahveja.

Kommentit (0)

Seuraa 

Sandra Lamppu on Helsingissä asuva 24-vuotias kirjoittaja ja teatterityöläinen. Blogissa sukelletaan viehättäviin sattumiin, juostaan ratikkaan ja tuijotetaan sorsia. Kirjoittajalle tärkeintä on muistaa äitinsä sanat: "Älä ole aina niin varovainen." Siksi hän tekee välillä mitä lystää ja keksii tarinoita myös päästään. 

Seuraa bloggaajaa Facebookissa tai Instagramissa! Voit myös kuunnella Hyvään päähän -soittolistaa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin. Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

 

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram