Täällä mie taas oon. Kirjasto 10:ssä palauttamassa kirjoja, joita en taaskaan ehtinyt tai ehkä jaksanutkaan lukea.

Iloisena yllätyksenä Lena Dunhamin Not that kind of girlistä on kappale hyllyssä. Kaksi viikkoa sitten lainaamani sujahti juuri palautusautomaattiin. Lainaan kirjan taas. 

Antti Holman Järjestäjää ei ole. Olisin lainannut sen nyt kolmatta tai neljättä kertaa. 

Onko tässä mitään järkeä, mietin. Lainaan joka kerta kasan samoja kirjoja kuin edellisellä kerralla sekä kasan sellaisia, jotka ovat uusia tuttavuuksia, mutta joiden tiedän jäävän kesken.

Tässä on samaa järjettömyyttä kuin siinä, että pesee pestyjä pyykkejä, koska puhtaat ja likaiset ovat menneet sekaisin, koska jätti viikkaamatta puhtaat kaappiin.

Mutta: rakastan näitä lukematta jääneitä kirjoja, vaikka, no, en ole lukenut niitä. Niillä on omituinen paikka sydämessäni, ja sieltä ne kalvavat omaatuntoa. Ja antavat iloa. Itse asiassa tavallaan lempikirjojeni joukossa on kirjoja, joita en ole lukenut kokonaan tai ollenkaan: Järjestäjä, How to be good sekä muutkin Nick Hornbyn kirjat joita en ole lukenut. Kaikki Tove Janssonin ja Anna Gavaldan kirjat, vaikka olen lukenut vain osan. Siri Hustvedtit, Linn Ullmannit, Ulla-Lena Lundbergin Jää...

Ehkä kesken tai lukematta jääneet kirjat ovat mahdollisuuksia, haaveita. Joku taisikin joskus kirjoittaa, kuinka tärkeää on että kirjahyllyssä on lukemattomia kirjoja. Siis sellaisia joita ei ole lukenut. 

Ehkä kaikki johtuu siitä, että olen kirjastosihteerin tytär. Olen ollut kirjastossa sekä sen auki ollessa että sulkemisajan jälkeen. Kirjastot rauhoittavat minua. Kirjat, lukemattomatkin, saavat minut iloiseksi. 

Ehkä tässä on järkeä. Joka kerta tulen iloiseksi käydessäni  kirjasto 10:ssä. Viimeksi pikkulapsi istahti lattialle maalattujen tassujen päälle. Hänen isänsä, ulkomaalaisen näköinen mies alkoi laulaa: "Boom kah, boom boom kah!" Nauratti hassutteleva isä, joka laulaa tyttärelleen Robinia. 

Nyt täällä on taas ihmisiä puuhastelemassa, lukemassa. Kaksi teinipoikaa pelaa korttia viereisessä pöydässä. Mies korjaa hattuaan ompelukoneella. Vanhempi nainen tihrustaa tietokonetta. Kohta mie menen kotiin selailemaan löytöjäni Gavaldaa, Dunhamia, Schatzia..

On tässä järkeä.

​​​​​

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Sandra Lamppu on Helsingissä asuva 24-vuotias kirjoittaja ja teatterityöläinen. Blogissa sukelletaan viehättäviin sattumiin, juostaan ratikkaan ja tuijotetaan sorsia. Kirjoittajalle tärkeintä on muistaa äitinsä sanat: "Älä ole aina niin varovainen." Siksi hän tekee välillä mitä lystää ja keksii tarinoita myös päästään. 

Seuraa bloggaajaa Facebookissa tai Instagramissa! Voit myös kuunnella Hyvään päähän -soittolistaa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin. Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

 

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram