Kotimatkalla kirjastosta ratikka vilahti nenän edestä. Voi helkkari ja jaahas, totesin. Ainakin vartti seuraavaan. Pakkanen kipristeli poskia.  Mietin, mitä tekisin: menisinkö kotiin. Entä jos meen sittenkin keskustaan. Eiko kyllä mie meen kotiin. Eiku.

Olen ollut alkuvuoden työtön ja potenut väsymystä — nyt valmistumisen jälkeen sille on nimittäin ollut tilaa. Päivät ovat tuntuneet hämmentäviltä: tyhjiltä, hidassoutuisilta ja jotenkin ryhdittömiltä. Jahkaan joka suuntaan ja olen levoton.

Eiku, joopas, niin no. Kotiin, kirjastoon, keskustaan, eiku. Tavallaanhan olen ihanasti lomalla, ja on kaikki aika maailmassa, mutta pitäisi etsiä töitä ja suuntaa, ja jotain. Mennä eteenpäin. Jotenkin.

Kävellessäni ratikkapysäkkiä kohti tsemppasin itseäni, että minun on vain rakennettava jokaiseen päivään itselleni riittävästi merkittäviä  tapahtumia tai edes yksi sellainen: oli se sitten työnhaku, haastattelu, kirjoitushetki, kirjastossa käynti, jumppa, kävely... Ei se ole sen kummempaa, kunhan on jotain pientä tärkeää.

Ratikkaan oli vielä monta minuuttia. Päätin tappaa aikaa kävelemällä poikkikatua vähän matkaa. Näin huoltoaseman pihassa vanhan pienen naisen tepsuttelevan hitaasti askel kerrallaan, kauppakassi ja käsilaukku tiukasti käsissään. Kulku näytti vaivalloiselta. Ajattelin, että menen kysymään, tarvitseeko hän apua. En kehdannut.

Kävelin vähän eteenpäin kadulla, sitten taaksepäin, kunnes lähdin kohti pysäkkiä ja vanha rouva tuli kohdalleni. Pysähdyin, osittain tahallani. Hän huokaisi. "Nooh?" pääsi suustani. "No on niin liukasta ja muhkuraista", hän totesi. "Saanko mie auttaa?" kysyin. Rouva ilahtui. Nappasin käteeni hänen kauppakassinsa, otimme toisiamme käsikynkästä ja lähdimme töpöttelemään hitaasti.

Nainen kertoi, kuinka toinen silmä oli sokea ja siksi oli niin vaikea kulkea. Hän pohti myös, oliko jättänyt jumppaamatta nuorena, kun oli nyt niin kohmea ja kömpelö. Lupasin saattaa häntä niin kauan kuin olisi tarvis, mutta nainen asuikin vain 30 metrin päässä tien toisella puolen. Hän sanoi sen kuin asuisi toisella puolen kaupunkia. "Sulla ei ole kiire?" ihmetteli nainen. "Ei ole.. Nyt.. Ko mie myöhästyin ratikasta."

Höpöttelimme. "Tässä on pieni alamäki", ohjeistin lumiröykkiön kohdalla. "Tuo oli mulle kyllä iso!" nainen kommentoi heti perään. Hän manasi jäätä ja lunta ja sitä, ettei ole aurattu tarpeeksi. Joku oli auttanut häntä edellisenä päivänäkin.  Tänään mennessään huoltoaseman kauppaan hän oli kiertänyt kaikki lumikasat, mutta tämä paluumatka oli vaikeampi. "Kiitos sinulle jo, voi sinua. Kiitos", nainen mutisi.

Nainen kertoi toisen poikansa kuolleen. "Yksi on jäljellä. Mutta hänellä on duunia. Ei hän ehdi äitiä auttamaan. Sellaista on elämä."
Olimme kohta perillä. Naisen naapuri oli nähnyt meidät ja odotti naista pitäen ulko-ovea auki hänelle. He tervehtivät toisiaan iloisesti. "Olen miettinytkin, että miten sinä pärjäät kun ei ole aurattu", naapuri huikkasi. "No sanopa se!" vanha rouva komppasi. Vielä muutama metri.

Pysähdyimme ovelle naapurin luo ja vanha nainen kiitti minua monta kertaa ja kehui: "On se hienoa, että autetaan. Suuri kiitos sinulle. Tuollaisella luonteella pääsee eteenpäin."

Päätin mennä kotiin ja olla vaan rauhassa: tässä yhdessä päivässä oli jo ollut jotain.

Kommentit (5)

Selma

Kiitos Sandra tästä(kin) ihanasta jutusta <3 Kirjoitat hienosti! (vaikkakin kyyneleet silmissä näitä pitää lukea) Ja terveisiä täältä Rovaniemeltä :)

Seuraa 

Sandra Lamppu on Helsingissä asuva 24-vuotias kirjoittaja ja teatterityöläinen. Blogissa sukelletaan viehättäviin sattumiin, juostaan ratikkaan ja tuijotetaan sorsia. Kirjoittajalle tärkeintä on muistaa äitinsä sanat: "Älä ole aina niin varovainen." Siksi hän tekee välillä mitä lystää ja keksii tarinoita myös päästään. 

Seuraa bloggaajaa Facebookissa tai Instagramissa! Voit myös kuunnella Hyvään päähän -soittolistaa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin. Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

 

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram