Käymme ystäväni Tiian kanssa "lukutreffeillä" eli sovimme lähes joka viikolle ajan, kun teemme kirjoitus- tai lukuhommia jossain kahvilassa. Välillä höpötämme. Usein mie kerron Tiialle, mitä sillä hetkellä murehdin tai stressaan. Ja Tiia sanoo jotain lohduttavaa, jonka turvin voin taas keskittyä ja palaamme omiin puuhiimme.

Torstaina näimme taas. Mie murehdin koulutöiden määrää ja Tiia sanoi jälleen jotain lohduttavaa.
Sitten sain tiedon, että kolme konduktöörin haastattelua, jotka olin toivonut saavani, onnistuisivatkin heti samana päivänä. Soitin ensimmäiselle konduktöörille, joka sanoi, että nähdään puolen tunnin päästä asemalla. Olin innoissani, mutta samalla itku meinasi tulla - kiire, ei kameraa mukana, hikeä pukkasi. No: en saa otettua kuvia, sillä kännykkäkamerani on rikki, mutta sentään haastattelu onnistuu. Tiia ehdotti: "No jospa lainaat tätä minun kännykkäkameraa?" Olin ällikällä lyöty. "Niin. No. Niin!" Sitten epäröin. "Mutta. Sun pitäis tulla mukaan." Sitten taas epäröin: hetkinen, voiko ystävän ottaa mukaan töihin? Voi, tässä tilanteessa etenkin! "Tuleksie mukhaan?" Ja niin Tiia tuli. 
Hyppäsimme metroon, näppäilin konduktööri Karille tekstarin, että tulenkin ystävän kera, ja pian olimme jo laiturilla odottamassa häntä. Kari otti meidät iloisesti vastaan ja sanoi, että voisin haastatella toista konduktööriä, Heikkiä, samalla reissulla. Itse asiassa Heikin eläkekahvit olivat parhaillaan käynnissä, että kahville vain! Pian seisoimme Tiian kanssa konduktöörien kahvihuoneessa ja hymyilimme absurdille ololle. Iloinen puhe pulppusi kahvihuoneessa ja lautasilla oli muhkeita siivuja kermakakkua.
Haastattelussa Kari ja Heikki kertoivat, kuinka he ovat huumorin- tai tilannetajun avulla lepyttäneet kiukustuneita matkustajia.

Ja taas ajattelin: konduktööreissä on jotain ihanaa.  He osaavat sutkautella matkustajille milloin lohduttavia, milloin naurattavia juttuja. Konduktöörit osaavat näyttää siltä, kuin heidän työnsä olisi yhtä hupia.

Tein työni ja lähdimme Tiian kanssa pöllämystyneinä pois asemalta. Ihan kuin olisimme olleet seikkailulla. Joskus työ ja huvi sekoittuvat. Ja hyvä niin.

Kommentit (0)

Seuraa 

Sandra Lamppu on Helsingissä asuva 24-vuotias kirjoittaja ja teatterityöläinen. Blogissa sukelletaan viehättäviin sattumiin, juostaan ratikkaan ja tuijotetaan sorsia. Kirjoittajalle tärkeintä on muistaa äitinsä sanat: "Älä ole aina niin varovainen." Siksi hän tekee välillä mitä lystää ja keksii tarinoita myös päästään. 

Seuraa bloggaajaa Facebookissa tai Instagramissa! Voit myös kuunnella Hyvään päähän -soittolistaa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin. Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

 

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram