Eilen Kellariteatterin jäsenkokouksessa tulevaa produktiota valitessa yksi jäsenistämme kysyi ohjaajalta: "Onko tämä hyvän mielen juttu vai pahan mielen juttu?" Kysyjä halusi ymmärtää esityksen luonnetta ja kärjisti kysymyksen tarkoituksella. Minusta se oli nerokas kysymys.

Itse uskon hyvän mielen juttuihin. Tämä postaus on silti vähän pahan mielen juttu, koska. No. Kukaan ei välty pahalta mieleltä.

Jossain vaiheessa elämääni havahduin siihen, että olin aina saanut vähän kaiken. Toki en ollut välttynyt surulta, ahdistukselta tai yksinäisyydeltä. Mutta "noin niinko ammatillisesti", koulun, työn ja intohimojen kannalta olin saanut enemmän kuin moni muu. Aina kaiken. Olin hymytyttöpatsastelija: sain kunniakirjat ja aplodit, pääsin Kallion lukioon, Kellariteatteriin sekä ensimmäisellä yrittämällä ammattikorkeakouluun tuhannen hakijan joukosta. Kuten ystäväni Vivi kirjoittaa blogissaan helposta elämästä, olen minäkin saanut paljon.

Jossain vaiheessa aloin nähdä merkkejä siitä, etten voi saada kaikkea. Tipuin Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa heti kun oli mahdollista tippua. En saanutkaan kesätyötä. Voittokulkuni katkesi kunnolla, kun en saanut harjoittelupaikkaa lempiradiostani. Se ei pysäyttänyt minua, sillä olin juuri rakastunut ja töitä riitti. Sitten en saanutkaan kesätyöpaikkaa, josta olin haaveillut. Tuijotin sähköpostia tyhjänä. Menin Hollolaan sukulaisteni luo, tuijotin telkkarista Juttaa ja superdiettejä ja söin talosta kaikki keksit. Välillä nousin tekemään ruokaa perheen lapselle ja hymyilemään, sitten taas vajosin sohvalle lamaantuneena.

No. Kyllähän sieltä sohvalta noustiin ja noustessa tajusin, että oikeastaan teki hyvää "katkoa" hetkeksi oma rakastava suhde työpaikkaan ja mediaan, jolle olin valmis antamaan kaiken aikani ja energiani. Ei lehteä, radiota tai muuta mediaa kannata rakastaa. Ihmisiä kannattaa rakastaa. Koska en saanut kesätyötä, pääsin tekemään Ylioppilasteatteriin Seitsemää siskoa, joka auttoi ymmärtämään omaa taustaani. Nyt olen oppinut, että pettymyksistä selviää. Silti ne tuntuvat hirveältä.

Tässä pari kuukautta olen suunnitellut ja haaveillut ohjaavani Kellariteatteriin  keväällä esityksen nimeltä Sokerilaina. Olen kerännyt aineistoa, rekvisiittaa, ajatuksia, tarinoita. Suunnitellut, miettinyt ja kuvitellut.  Kun poikaystäväni on lukenut kirjaa ennen nukkumaanmenoa, olen maannut vieressä silmät kiinni.

"Nukutko sä?"
"En. Mie kuvittelen."

Eilen kokouksessa esitystäni ei valittukaan ohjelmistoon. Kun kokous loppui, lähdin äkkiä pois, koska itketti liikaa. Tottakai ulkona satoi. Päätin silti kävellä kotiin. Kyyneleet sekoittuivat poskilla sadepisaroihin.

Kotimatkalla mietin, etten odota ensi keväältä mitään. Ei ole mitään. Sokerilaina oli ollut ainoa asia, jota odotin.  Tuntui tyhjältä. Pettymys siitä, etten ohjaakaan Sokerilainaa sekottui suruun siitä, että poikaystäväni lähtee ulkomaille harjoitteluun ja kouluni loppuu. Kaikki pienetkin muutokset tuntuvat liian isoilta nyt. Haluttaisi huutaa jonnekin yläilmoihin, että lopettakaa jo hiivatissa elämäni sotkeminen!

Kun rään ja itkun läpi selitin poikaystävälleni puhelimessa, ettei minulla ole keväällä mitään, hän lohdutti, että onhan sinulla vaikka mitä: koti, kaverit, blogi... Halutti huutaa, että lopeta nyt hiivatissa noin kannustava ja järkevä puhe. Minä suren nyt, minua pelottaa nyt!

Tänään koulun elämäntaidon kurssilla (kyllä, käyn sellaisella, vaikka se kuulostaakin vähän koomiselta nyt) opettaja kysyi kaikilta, mikä juuri nyt stressaa. Vastasin, että alitajuisesti se, että valmistun enkä tiedä, mitä sitten tapahtuu. Opettaja sanoi, että voi kuvitella monia stressaavan juuri valmistuminen: opiskellaan ja opiskellaan, ja halutaan valmistua, että alkaisi se uusi, oikea elämä. Mutta kun lopulta ollaan siinä pisteessä, mietitäänkin että mikä uusi elämä.

Elämäntaidon kurssilla opettaja puhui ratkaisukeskeisestä työskentelystä, jonka ainakin Ben Furman toi buumina Suomeen. Siinä keskitytään siihen, mikä toimii ja korjataan vain sellaista, mikä on rikki. Furman on myös kirjoittanut kirjan Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Voimme nähdä kurjissakin asioissa jotain hyvää, opettaja selitti Furmanin näkemystä. Jaahas, naurahdin itsekseni. Nyt pitää vissiin taas miettiä niitä asioita, joita mulla on ja jotka toimii: koti, kaverit, blogi...

Pettymys tuntuu isommalta, sillä esitystä suunnitellessa olin pitkästä aikaa ihan täpinöissäni jostain. Salaa ja hiljaa, mutta ihan täpinöissäni. Ystäväni kysyi kokouksen jälkeen, että kai ohjaan esityksen vielä ja silti, vaikka sitä ei valittu nyt. Vastasin, etten tiedä. Sillä enhän voi tietää. Kyse ei ole luovuttamisesta, vaan siitä, että joskus merkittävät asiat tyhjenevät merkityksistä, kun niille omassa mielessä suunniteltu paikka ja aika ei toteudukaan. Elämä vie.

Niin, elämällä on tapana viedä – täyttää kaikki tyhjä. Yritän ajatella niin. Ensi kevät on nyt tyhjä, mutta vielä se täyttyy jollain, mitä en osaa vielä edes kuvitella. Jollain ihanalla, toivon. Ainakin matkoilla Amsterdamiin poikaystäväni luo, tiedän.

Sokerilainaa suunnitellessa löysin Spotifysta Antti Autio trion kappaleen Heinäkuun sateessa, jota rakastin jo lukiossa. Se on muuten hiton lohduttava laulu.

"Hetki hengitä. Älä sinä tyttö huoli, katso pilviä ylläsi. Siellä leikitään heinäkuun sateessa. -- Heitetään kamalat vuodet taivaalle vanhojen muistojen mukaan. Heinäkuun sateessa eletään lapsuus uudestaan."

Olen muuten viime aikoina alkanut ottaa itselleni kuvia myös niistä tilanteista, joissa en ole iloinen, nätti ja edustavan näköinen. Yhdet sellaiset kuvat ovat tässä postauksessa. Olen tajunnut, että "epäedustavat" kuvat minusta melankolian ja huolen täyttämissä tilanteissa ovat arvokkaita. Ne kun edustavat elämää.
 

 

Kommentit (2)

Anni-Maria Lehto
Liittynyt8.1.2014

Voi kuinka hieno kirjoitus ja ihanalla tavalla karu! "Ei lehteä, radiota tai muuta mediaa kannata rakastaa. Ihmisiä kannattaa rakastaa." Niin totta joka sana! Elämän rosoisuus on välillä kaikista kauneinta.. Ja usein sitä vasta jälkeenpäin ymmärtää, miksi joku asia meni niin kuin meni. Jään kyllä seuraamaan blogiasi jatkossakin!

Oma blogini: kodinkuvalehti.fi/ruususuu
Somessa: Instagram : Facebook : Blogipolku :
Anni Lehto

Seuraa 

Sandra Lamppu on Helsingissä asuva 24-vuotias kirjoittaja ja teatterityöläinen. Blogissa sukelletaan viehättäviin sattumiin, juostaan ratikkaan ja tuijotetaan sorsia. Kirjoittajalle tärkeintä on muistaa äitinsä sanat: "Älä ole aina niin varovainen." Siksi hän tekee välillä mitä lystää ja keksii tarinoita myös päästään. 

Seuraa bloggaajaa Facebookissa tai Instagramissa! Voit myös kuunnella Hyvään päähän -soittolistaa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin. Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

 

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram