Olen jo parissakin tekstissä ihmetellyt, miten hämilleen sitä menee, kun poikaystävä lähtee ulkomaille ja kun itse valmistuu ja alkaa elää työttömän arkea.

Sen lisäksi, että olen ollut hämilläni, olen myös ollut koko vuoden alun kipeä ja siksi apea. Olen saanut itsestäni irti vain pari kirjoitusta, pari haastattelua, pari iltaa siivousta ja muutaman tärkeän työhakemuksen. Lopun aikaa olen maannut sohvalla niistelemässä nenääni. Kroppa on ehkä yrittänyt kertoa: lepää hei työhullu, neljä vuotta hiihelty putkeen, ota huili! 

No mie olen yrittänyt levätä. Mitä nyt välillä olen käynyt paperisotaa: on nääs paljon asioita, joita pitää selvittää toimistoon jos toiseenkin, ennen kuin voi hengähtää ja hyvällä omalla tunnolla olla työtön — ja hakea niitä töitä!

No. Myönnetään. En mie ole osannut tarpeeksi levätä.

Maanantaina keksin keinon levätä liikkuen: keksin kolata lunta.

Seisoin isäpuoleni lumisessa pihassa ja tartuin isoon lapsuudesta tuttuun mustaan, valtavaan lusikkaan. Vetäessäni lumikolaa isäpuoleni tarttui lumilapioon. Hitsi tuli ihana olo, kun saimme pihan sileäksi. 

Joskus kun kohtaan tuntemattoman ihmisen omalla reviirilläni, enkä tiedä, miten selvittää kohteliaasti mikä hän on miehiään, kysyn kevyen leikkisästi: kuka se sie oot?
Viime päivien alakuloissa minua on vaivannut kysymys: kuka se mie oon? En ole nimittäin voinut opiskelu- ja työjutuilla vastata kysymykseen. "Olen 24-vuotias helsinkiläinen, opiskelen journalismia ja teen toimittajan töitä."

Tajusin, että lumen kolaaminen paitsi lepuuttaa aivoja, myös vastaa kysymykseen, kuka se mie oon. Miehän olen Lapista, lumen luota. Mie olen tyttö, joka teki naapurinlasten kanssa lumivalleja ja leikki lumipenkoissa. Veti pulkkaa ja laski mäkeä. Kiemurteli, kun lumi karkasi haalarin kaula-aukosta sisään. Kuunteli kävellessään kouluun lumen narskumista.

Tyttö, joka vihasi hiihtämistä, mutta oppi rakastamaan sitä, kun muutti lumen luota pois.

Kun ei ihan näe eteensä: kuka mie oon ja mihin olen menossa, on ehkä hyvä hetki palata alkuun. Tehdä asioita, jotka ennen olivat tärkeitä ja käydä paikoissa, jotka piirsivät minut. 
Siksi on ihanaa, että huomenna perjantaina hyppään Rovaniemen junaan. Lumi (ja äiti), täältä tullaan!

Kommentit (2)

Aino Pajukangas
Liittynyt9.9.2015

Kiitos ajatuksia herättävästä postauksesta! Minusta tuntuu että tämä ajanjakso on sinulle mahdollisuus pysähtyä ja pohtia perusasioita. Hienoa, että osaat käyttää mahdollisuuden. Sitten joskus kaipaat tätä kiireetöntä ajanjaksoa, kun taas elät aikatauluelämää... Mukavaa reissua sinulle! Muistathan, että asioilla on taipumus järjestyä.

Kirjoitan blogia 13-vuotiaan tyttäreni kanssa: Sulassa sovussa

Blogimme myös somessa:
Facebook Instragram Pinterest YouTube | blogit.fi | Bloglovin

Seuraa 

Sandra Lamppu on Helsingissä asuva 24-vuotias kirjoittaja ja teatterityöläinen. Blogissa sukelletaan viehättäviin sattumiin, juostaan ratikkaan ja tuijotetaan sorsia. Kirjoittajalle tärkeintä on muistaa äitinsä sanat: "Älä ole aina niin varovainen." Siksi hän tekee välillä mitä lystää ja keksii tarinoita myös päästään. 

Seuraa bloggaajaa Facebookissa tai Instagramissa! Voit myös kuunnella Hyvään päähän -soittolistaa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin. Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

 

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram