Eilen junassa viereiselle penkillä istui tummaihoinen nainen, joka luki lastenkirjaa hiljaa ääneen. Kannessa luki Niilo ja Nille - Missä ovat värit?  Tuijotin ihaillen, miten sinnikkäästi nainen supatti suomenkielisiä sanoja. Samalla minua nauratti, koska olin itse juuri edellisenä iltana lukenut lastenkirjaa, Nopoloiden teosta Simo, Sonia ja ujo mummo. Nappasin sen kirjaston lastenosastolta, sillä se näytti hauskalta. Poikaystäväni vitsaili, että jaahas, sitä opetellaan lukemaan. Luin kirjaa innoissani: oli niin yllättävää lukea pitkästä aikaa lastenkirjaa. Vekkulia satua.

Junasta juoksin koulun Elämäntaito-kurssin ensimmäiselle tunnille. Hämmennyin, kun en osannut tunnilla vastata, minkä asian tekeminen saa minut innostumaan tai minkä tekemiseen en väsy koskaan. Minullahan on kiva työ, tykkään koulusta, rakastan harrastaa teatteria. Kaikki on hyvin. Mutta yhtäkkiä en muistanut, mikä saa hihittämään, kiljahtelemaan ja kuhisemaan innostuksesta. Innostumalla innostumaan. Ehkä sorsat? Niitä on kiva tuijottaa. Ei hitsi, riittääkö kiva? No, minusta on ihanaa tuijottaa telkkaria poikaystäväni vieressä, siihen en väsy. Mutta silti. Tajusin, että olen lyönyt lukkoon asiat joista pidän ja ne olivat alkaneet tuntua pinttyneiltä. Tajusin tarvitsevani elämääni lukkosulaa: jotain uutta ja yllättävää innostavaa.

Sain sitä heti. Elämäntaidon kurssin jälkeen menin studioon kuvaamaan Improvisaatioryhmä Lonkan jäsenistä kuvia nettisivuille. Olen ollut ryhmän jäsen vuodesta 2009 ja lupauduin kameran taakse, jotta saisimme kuvat mahdollisimman helposti. Niin no, helposti ja helposti. En nimittäin ollut kuvannut vuosiin ja en enää muistanut mitään. Pikkuhiljaa homma alkoi sujua.

Ensin otimme kauniit kasvokuvat kaikista. Lopuksi päätin, että tarvitsemme kaikista "no sellaiset seksikkäät naurukuvat." Keksin konseptin: yksi seisoo kuvattavana keskellä, toiset naurattavat. Lonkkalaisten kanssa siitä tuli hullu hepulihetki. Junnu kuvasi minut hepulissa keskellä.

Ei niistä ihan seksikkäitä naurukuvia tullut, mutta sitäkin ihanampia ja hulvattomampia. Enpä olisi arvannut, että neljä tuntia studiossa ystävien kanssa sulattaa lukkoon lyödyn, jäykän innostuksen. Tilalle tuli uutta ja vekkulia virtaa. Heti kun älysin pyytää sitä.
 

Kommentit (0)

Seuraa 

Sandra Lamppu on Helsingissä asuva 24-vuotias kirjoittaja ja teatterityöläinen. Blogissa sukelletaan viehättäviin sattumiin, juostaan ratikkaan ja tuijotetaan sorsia. Kirjoittajalle tärkeintä on muistaa äitinsä sanat: "Älä ole aina niin varovainen." Siksi hän tekee välillä mitä lystää ja keksii tarinoita myös päästään. 

Seuraa bloggaajaa Facebookissa tai Instagramissa! Voit myös kuunnella Hyvään päähän -soittolistaa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin. Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

 

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram