Olen ollut nyt viikon synnyinkaupungissani Rovaniemellä, äitin ruuilla niinko sanotaan. Paljon olen tavannut ystäviä ja jonkun verran miettinyt tulevaa, hoitanut asioita ja siivonnut äitini kotia.

Ajantajuhan täällä on mennyt: tuntuu, että Helsinki on ihan toisella puolen maailmaa.

Yksi päivä katsoin kummitätini kanssa neljä tuntia telkkaria, toisena päivänä kävin ystäväni kanssa kirkossa pastoriystäväni innoittamana, kolmantena tein iltalenkin ystävän kanssa ja istuin varaäitini sohvalla pari tuntia. Yhtäkkiä läsnä ovat olleet ne asiat, jotka muuten ovat niin kaukana. Rovaniemen rauhallinen tunnelma, lyhyet matkat, kyläily, pehmeä taivas, oikea talvi, tietyt rakkaat ihmiset.

Mummin ollessa kylässä äitini luona tuli kylään myös tätini, jota en ole nähnyt varmaan vuoteen.

En tunne tätiäni kovin hyvin, en oikein ikinä ole tullut viettäneeksi kunnolla aikaa hänen kanssaan enkä tiedä, millainen hän on luonteeltaan. Tuntuu, että tätini mielisairaus on aina ollut pikkusen meidän välissämme.

Tunnen kyllä hänen mielialojaan: tätini on välillä räväkkä ja äänekäs, välillä leuto ja leppoisa. Välillä hän saattaa valittaa ja olla ärtynyt, ja kohta hän jo vitsailee ja hihittää. Minulle hän on monenlainen ja monenikäinenkin.

Vaikka en ihan tunne tätiäni, on hän minulle hämmentävällä, kaukaisella ja väljällä tavalla rakas. Sitä kutsutaan kai sukulaisuudeksi.

Nyt kylässä ollessaan tätini istui mummin ja äitin kanssa keittiössä. He väittelivät vilkkaasti rahasta. Joku herkempi voisi luulla, että he riitelivät rajusti. Yhtäkkiä tätini sanoi mummille: "Älä sinä huolehdi minusta. Mie olen niinko siinä laulussa: äiti älä pelkää, pidän itsestä huolen, ja laulan pappadaduda..."

"Missä laulussa?" ihmetteli mummi. Mie hoksasin: "Ai siinä Haloo Helsingin biisissä?" Tätini innostui. "Siinä just."
Otin kännykän ja hain kappaleen Youtubesta.

Siinä me olimme: neljä eri-ikäistä naista yhdessä ja kuuntelimme kappaletta. Ihan rauhassa ilman erimielisyyksiä ja äänekkäitä sohimisia sinne tänne. Katsoin tätiäni, joka hymyili ja tuntui, että tällä Rovaniemen reissulla opin hänestä jotain. Ainakin tiedän hänen pitävän Haloo Helsingistä.

Kun joskus kuulen radiosta pappadaduda papapappa duuda dapa, tiedän ketä ajatella.

Kommentit (4)

Seuraa 

Sandra Lamppu on Helsingissä asuva 24-vuotias kirjoittaja ja teatterityöläinen. Blogissa sukelletaan viehättäviin sattumiin, juostaan ratikkaan ja tuijotetaan sorsia. Kirjoittajalle tärkeintä on muistaa äitinsä sanat: "Älä ole aina niin varovainen." Siksi hän tekee välillä mitä lystää ja keksii tarinoita myös päästään. 

Seuraa bloggaajaa Facebookissa tai Instagramissa! Voit myös kuunnella Hyvään päähän -soittolistaa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin. Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

 

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram