Jotain kummallista ihmiselle tapahtuu, kun hän kohtaa hellivää rakkautta ja ehkä sitten heti perään kolhivia sydänsuruja.

Luin vuosia vanhoja päiväkirjojani enkä voinut olla ajattelematta, että olenpa ollut dramaattinen kuvatessani ihastuksia ja eripituisia suhteitani. Välillä kipristelen onnesta, välillä vihaan ja uhoan sanoilla, jotka joku pesisi suusta saippualla. Ja jos tutustuminen onkin loppunut lyhyeen tai rumasti, kuvailen itkunpidättelyä porttikongeissa ja kotimatkalla.

Olen kuvaillut päiväkirjoihini hetkiä, jotka ovat riipaisseet: kuinka näin vappuna ikkunasta Hänen kävelevän pihan poikki enkä osannut enää nauraa sinä iltana. Kuinka se lontoolainen Hän sanoi lentokentällä, että tule pian takaisin, mutta seurustelikin yhtäkkiä tytön kanssa, jonka nimesin Nicole BlaBla-Smithiksi. Kuinka eräs muu Hän suuteli naista risteyksessä. Ja kuinka heräsin sen yhden Hänen lähettämään tekstariin: "annetaan olla." Ja kuinka itse vastasin myöhemmin, ettei kannata uudestaan yrittää.

Nyt nuo hetket tuntuvat kaukaisilta saduilta, eivätkä ne synnytä suuria tunteita tai kovia sanoja. Toki surut olivat silloin joskus aitoja suruja, mutta näin jälkeenpäin ne vaikuttavat jotenkin suurennelluilta.

Toisaalta. Vuosi sitten tapasin ihmisen, joka vasta sai minut ymmärtämään mikä ero on ihastumisella ja rakastumisella. Tai viimeistään mikä ero on rakastumisella ja rakastamisella. Tuo ihminen viettää kevään nyt ulkomailla ja tämänhetkisen ikäväni suuruus saa ymmärtämään myös niitä aiempia tunteitani, jotka paukkuivat pitkin päiväkirjoja. Jos nyt on kerta jo ihan näin, ni ilmankos oli silloin jo niin.

Ironista kyllä tulin kipeäksi samoihin aikoihin kun poikaystäväni alkoi pakata laukkua. Nyt pikkuhiljaa kun hän purkaa laukkuaan uudessa, vaikkakin väliaikaisessa kotikaupungissaan, alan minä tervehtyä. Mieliala on silti mälsä ja melankolinen. Kurjuuttani ehkä lisää se, että olen juuri valmistunut ja etsin töitä. Ei kuulosta kurjalta, mutta heikoimpina hetkinä summaisin näin: olen kouluton, työtön ja poikaystävätön.

Kuulemma päihdealan ammattilaiset tuntevat niin sanotun neljän A:n säännön: suomalaiselle miehelle tärkeintä ovat akka, ammatti, ajokortti ja asunto. Yhden voi menettää ja selvitä surusta, mutta jos menettää kerralla kaksi, saattaa loputkin lähteä alta. En ole aiemmin oikeasti ymmärtänyt, mitä neljä A:ta merkitsee.

Tänään tajusin, että saatan jopa hivenen tietää, miltä tuntuu, kun liian monta peruspalikkaa heiluu samaan aikaan. Tosin minä olen ollut noin sekunnin työtön ja rakkaani on vain eri maassa. (Huomautettakoon siis, etten tosissani vertaa itseäni menetyksiensä kanssa painiskeleviin neljän A:n ja yhden AA-kerhon herroihin)

Minulla on asunto, ajokortti ja kaikki auki ja hyvin. Pitäisi osata nauttia vapaudesta, nyt kun sitä on!
Mutta näin lyhyelläkin kokemuksella ikävästä voin todeta, että monikin asia tuntuu yllättävän vaikealta, kun kaipuu tempaa suruun saakka.

Tuntuu vaikealta muistaa:

♦ että yhteinen arki on vain hetken katkolla.

♦ että jälkeenpäin tämä kevät tuntuu arvokkaalta kokemukselta.

♦ että elämässä pitää välillä ottaa isoja hyppyjä.

Tuntuu hankalalta:

♦ olla katumatta, että vähän jänistin kun jäin tänne, missä oletettavasti olisi minulle töitä. Ehkä rohkeus olisi tuonut työn?

 Tuntuu vaikealta:

♦ olla syyttämättä toista siitä, että hän haluaa toteuttaa itseään.

♦ olla olematta itsekäs urpo.

♦ muistaa, että nyt voin itsekin toteuttaa itseäni: olla yksin ja miettiä kuka mie olen.

Olen silti nopeasti oppinut, että ikävään ja suruun auttaa:

♦ ystävien tapaaminen. (Toki lienee yksi itsekkään urpon merkki nähdä heitä nyt kun heila huitelee muualla)

♦ vanhojen valokuvien katseleminen, koska ne muistuttavat elämän erilaisista ajanjaksoista.

♦ musiikkimaun muuttaminen entistä kornimmaksi ja "rypevämmäksi." Jos kuuntelet soittolistani loppupäätä, tiedät mitä tarkoitan. Suosittelen aloittamaan Johanna Kurkelan biisistä, jossa hyvästellään lentokentällä.

♦ sen tajuaminen, että herranjestas, onnistuinhan mie elämään hyvin ja ihan hauskasti ennen rakastumistakin.

Eniten nimittäin on auttanut eräs sitaatti, tai oikeastaan ylös kirjoittamani keskustelu, jonka löysin päiväkirjoistani:

"Mummi, mikä auttaa sydänsuruihin?"
"Eläminen."
 

Kommentit (2)

Tuore sydänsuru

Mummin ohje sydänsurun selättämiseen on niin totta. Eläminen. Aika parantaa haavat, sanotaan. Sanon ihan kokemuksesta. - Mutta eikös ole ihanaa, kun on joku, jota ikävöidä :-)

Seuraa 

Sandra Lamppu on Helsingissä asuva 24-vuotias kirjoittaja ja teatterityöläinen. Blogissa sukelletaan viehättäviin sattumiin, juostaan ratikkaan ja tuijotetaan sorsia. Kirjoittajalle tärkeintä on muistaa äitinsä sanat: "Älä ole aina niin varovainen." Siksi hän tekee välillä mitä lystää ja keksii tarinoita myös päästään. 

Seuraa bloggaajaa Facebookissa tai Instagramissa! Voit myös kuunnella Hyvään päähän -soittolistaa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin. Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

 

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram