Minulla ei ole paljoakaan kokemusta kuolemasta.
Toki menettää voi monella tapaa. Mutta olen menettänyt harvoin ketään kuolemalle.

Puolen vuoden aikana on kuollut kaksi hienoa miestä, jotka ovat olleet "minun aikuisiani". Siis niitä ihmisiä, jotka ovat olleet mukana muodostamassa turvallisten ja tuttujen aikuisten joukkoa elämääni. Kasvattajajoukkoani. Harvaa lasta kasvattaa vain äiti ja/tai isä. Siksi kaikkien äitien ja isien kannattaa mielestäni valita hyviä ja värikkäitä ihmisiä elämäänsä.

Kun sain keskiviikkona kuulla äidiltäni toisen hienon miehen kuolemasta, aloin itkeä ratikassa. Joku soitti takanani kitaraa.
Kun itku ei lakannut, mietin itkenkö väsymystä ja työstressiä. Ehkä niitäkin. Mutta kyllä minä itkin Häntä. Vaikka hänen oli hyvä mennä nyt.

Mitä nyt sitten, mietin. Mitä tehdä kun ei voi enää tehdä mitään.

Seuraavana aamuna en saanut aloitettua töitä. Makasin sohvalla ja tuijotin vuoroin seinää, vuoroin telkkaria. Äiti soitti mummilasta, en olisi jaksanut puhua. "No on jotenki surullinen ja saamaton olo. En mie tiedä mitä mun pitäis tänään tehdä. Että tuunko nyt sitten sinne mummilaan vai teenkö töitä vai.." Äiti käski tulla mummilaan ja mennä mummin kanssa uimaan.

Itkin bussissa. Itkin kävellessä. Itkin heti mummilan ovella. "Tule äitin viereen", sanoi äiti.

Lähdimme mummin kanssa uimaan.

Kävin kylmäaltaassa eikä se tuntunut missään.
Uin altaan päästä päähän niin monta kertaa kuin jaksoin ja menin lopuksi kököttämään hierontalaitteelle.
Vanha mies lipui ohitseni ja tervehti. "Täällä tulee kivan kevyt olo", mies totesi. Hymyilin. "Niin", sain sanotuksi. Mies nousi ylös altaasta hitaasti varaten jaloille vain vähän painoa kerrallaan.

Kun hetkeksi hukkuu suruun, kannattaa kai etsiä kevyttä oloa. Liikkua.
Ehkä ylipäätään aina pitää liikkua, mennä eteenpäin.

Muistin, kuinka olin saanut lukemattomat kerrat omilta aikuisiltani kyydin milloin juna-asemalle, lentokentälle, kouluun, milloin minne vain. Olin istunut autossa ja tuijottanut maisemaa, vilkaissut kättä joka vaihtaa vaihdetta, jutellut niitä näitä. Naurahdellut.
Pieniä kyytejä, joilla on iso arvo.

Katsoin mummia, joka nousi uima-altaasta ja vilkutti minulle.

Ehkä surussa pitää liikkua. Ja sitten pysähtyä niiden rakkaiden äärelle, jotka vielä ovat.

Kommentit (0)

Seuraa 

Sandra Lamppu on Helsingissä asuva 24-vuotias kirjoittaja ja teatterityöläinen. Blogissa sukelletaan viehättäviin sattumiin, juostaan ratikkaan ja tuijotetaan sorsia. Kirjoittajalle tärkeintä on muistaa äitinsä sanat: "Älä ole aina niin varovainen." Siksi hän tekee välillä mitä lystää ja keksii tarinoita myös päästään. 

Seuraa bloggaajaa Facebookissa tai Instagramissa! Voit myös kuunnella Hyvään päähän -soittolistaa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin. Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

 

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram