Nähdään taas. Pitäis muuten nähdä useammin. No niin pitäis. Nähdäänkö ensi viikolla. No nähdään. Ei olla taas nähty. No ei. Nähdään.

Entä jos näkiskin nyt. Sitä olen miettinyt viime aikoina. Että voisiko "nähdä ihmisiä" tarkoittaa ystävien ja tuttavien treffaamisen lisäksi sitä, että nostaisin katseeni useammin ylös puhelimen näytöltäni ja katsoisin missä ja keiden kanssa milloinkin olen.

Olen muistuttanut itseäni kaupassa ja liikennevälineissä: kattelepa vähän ketä näet NYT. "Katteleminen" on antanut ihmeellisiä juttuja arkeeni. Hymyn ikäiseltäni tytöltä. Aran katseen vanhalta rouvalta.
Näin myös kapellimestarin harjoittelevan ratikassa: käsi viuhtoi nuottien yläpuolella. Pienesti ja rytmikkäästi. Hihittelin hänelle.

Ihmisten ja ympäristön katteleminen on saanut aikaan sen, että siellä täällä tunnen todistavani arvokkaita hetkiä. Se on saanut aikaan myös sen, että jos selaan Facebookia ratikassa, pelkään missaavani jotain arvokkaampaa oikeassa elämässä.

Tänään nelosen ratikka täyttyi yhtäkkiä ala-astelaisista tytöistä ja pojista, jotka pitivät iloista mekkalaa ja ahtautuivat kaikki keskelle ratikkaa, sattumalta juuri minun ympärilleni. Heistä oli kai hauskaa änkeä ja puskea isoon kasaan, mutta mie heidän keskellään olin kuin pusikkoon ajettu pelokas citykani. Mölinää, naurua ja innokasta ulinaa. Tönäisyjä ja nojailuja. Yritin kepeästi sanoa: rauhoittukaapa hei.

Yhtäkkiä huomasin lapsijoukon keskellä vieressäni siron tummaihoisen, pinkkipipoisen tytön, joka tapitti minua ruskeilla silmillään. Hän oli niin pieni, että suustani lipsahti: eikai suhun satu? Hän näytti pian kaatuvan, jos joku vielä puskee. Vedin tyttöä ihan vähän pois lapsijoukon alta. Osoitin tytölle metallitankoa ja katsoin häntä merkitsevästi: tartu siihen. Tyttö pisti pienet sormensa tangon ympärille. Samassa lasten opettaja pölähti komentamaan lapsia: sinä tuonne, sinä tähän, noni. Parvi harveni ja tilanne hellitti.

Seuraavaksi, kiitos ehkä luojan, oli minun pysäkkini. Poistuin lasten keskeltä ratikan ovelle. Huomasin tytön yhä katsovan minua haltioissaan ja tajusin sen johtuvan siitä, että olin nähnyt hänet. Nyt hän näki minut. Hymyilin. 

Mummini kertoi kaatuneensa tänään suojatiellä rollaatorinsa kanssa. Joku mies oli noussut ulos autostaan ja nostanut mummin ylös, kysynyt pystyykö mummi kävelemään, sattuuko. Pystyn pystyn. Kaikki hyvin. 

Kun mummi kertoi miehestä, tajusin: mies oli nähnyt mummin.
On meitä muitakin, kattelijoita.

Nähdään!

 

Kommentit (4)

Sari Kristiina
Liittynyt30.8.2015

Osuva kirjoitus. Tuntuu, että nykyään ihmiset eivät osaa olla ilman puhelinta missään. Rakastan ihmisten tarkkailua! Se on parasta viihdettä, vielä ilmaistakin :).

Heli

Kaunis, kaunis teksti. Sai itkemään. Kun olen niin usein miettinyt tätä itsekin aamun ruuhkabussissa tai kadulla kävellessäni. Kiitos. Alan keskittymään siihen, että näkisin enemmän.

Seuraa 

Sandra Lamppu on Helsingissä asuva 24-vuotias kirjoittaja ja teatterityöläinen. Blogissa sukelletaan viehättäviin sattumiin, juostaan ratikkaan ja tuijotetaan sorsia. Kirjoittajalle tärkeintä on muistaa äitinsä sanat: "Älä ole aina niin varovainen." Siksi hän tekee välillä mitä lystää ja keksii tarinoita myös päästään. 

Seuraa bloggaajaa Facebookissa tai Instagramissa! Voit myös kuunnella Hyvään päähän -soittolistaa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin. Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

 

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram