"Aina matkalla jonnekin. Minne ikinä päätyykin, on puolitiessä jostain."

Olen ollut tällä viikolla "sielu sekaisin", kuten äitini joskus sanoo. Melankolinen ja väsynyt. Ehkä mietityttää opinnäytetyön tekeminen, valmistuminen epävakaalle alalle ja se riitänkö minä nyt tällä ja ensi viikolla, riittääkö aikani töihin, harrastuksiin ja kuntosalille. Sanon ehkä mietityttää, koska en mie ainakaan aina tiedä, mistä tarkalleen tulee suru tai sellainen valju ja mälsä olo.

"Luppoajalla" olen yllyttänyt alavireisyyttäni entisestään lukemalla uutisia ja nettikommentteja. Olen yrittänyt ymmärtää pakolaistilannetta ja sitä, miten Suomella menee, onko hyvä leikata ja keneltä. Onko hyvä lakkoilla. En ole onnistunut yrityksissäni ymmärtää, olen vain lillunut uutisvirroissa ja somessa ja naurahtanut Facebookissa meemille Sipilästä, Stubbista ja Soinista, jossa lukee "Syksyn uutuustrilleri: Miehet jotka vihaavat pienipalkkaisia naisia."

Melankoliaviikollani minut on pitänyt käynnissä ihmiset, joihin olen törmännyt: ystävät, koulukaverit, työkaverit, opettajat.

Ironista kyllä en ole halunnut nähdä ketään, mutta olen nähnyt onneksi vaikka ketä. Kaikille olen sanonut, että kuuluu hyvää. Koska se ei ole valhe. Kaiken kaikkiaan kaikki on hyvin, vihaan vain tätä viikkoa.

En onneksi näytä vihamieliseltä. Äsken opiskelijaruokalassa vastapäätä istunut, tuntematon tyttö alkoi jutella minulle. Häkellyin. Selvisi, että hän opiskelee pianon soittoa ja on muuttanut Helsinkiin kaksi vuotta sitten. Ja selvisi, että mie olen muuttanut Helsinkiin kahdeksan vuotta sitten. Toivotimme toisillemme hyvää päivää.

Mieleeni tuli teatteriohjaaja Lauri Maijalan lause eilisistä ensi-iltajuhlista KOM-teatterissa: "Tarvitsemme nyt mukavia, empaattisia ihmisiä. Ja lisäksi tarvitsemme viisautta." 

Tajusin tänään tarvitsevani taustamusiikkia tunteilleni. Ihmiset ja viisaudet on jo kokeiltu.

Kun 16-vuotiaana muutin Rovaniemeltä Helsinkiin peloissani kuin pikkupäästäinen, minua lohdutti Egotripin laulu nimeltä Matkustaja, vaikka en silloin edes oikeastaan pitänyt Egotripistä. Lukion äidinkielenopettaja ja musiikinopettaja esittivät Matkustajan aamunavauksessa ja liikutuin juhlasalin lattialla. Tuntui, että muutto Helsinkiin oli kaiken surun arvoinen.

Kun viime syksynä kävin töissä ja Ylioppilasteatterin treeneissä, ja vähemmän koulussa, enkä tiennyt mihin olin menossa vaikka koko ajan olin menossa, kuuntelin joka aamu kappaleen Hyvä hetki.

"Nyt on hyvä. Nyt ei sada. Nyt on nukuttu ja koko päivä aikaa: tehdä mitä vaan tai jättää tekemättä. Kuunnella musiikkia tai kadun ääntä."
 

Yritän muistaa sanan nyt. Nimittäin turha tässä on nyt rimpuilla. Pitää osata olla hetki täällä myrtsin ja pelokkaan päästäisen pesässä. Maan alla mieli maassa. Kuunnella musiikkia ja melankolian ääntä.
 

Kommentit (9)

Heli Kivikangas

Jotenkin tuo kaikki somevirrassa ja mediassa lipuva valitus ja kauhistelu saa latistettua fiilikset ja oman elämänilon. Välillä tulee mieleen, että onko koskaan enää tulossa aikaa, jolloin asiat olisivat kutakuinkin hyvin ja tulevaisuudennäkymät valoisat. Vaikka en yleensä jaksa masennella ja voivotella esim. poliittisia asioita, tulee niitä nyt niin joka tuutista, että pakostakin on "sielu sekaisin", kuten kirjoitit. Tuo oli hieno sanonta! :)

Sandra Lamppu
Liittynyt10.9.2015

Niinpä! Mutta toisaalta eikös jossain aina väliajoin yritetä muistuttaa, että todellisuudessa maailma on esim. turvallisempi paikka kuin ennen ja kuolleisuutta on vähemmän (vaikka ei siltä tunnu)? Näin muistelen...
Äidilleni kiitokset sanonnasta, se on minustakin hieno!

Oma blogini: Hyvään päähän
Seuraa minua Facebookissa & Instagramissa.
 

Tuija

Kuulostaa tosi tutulta, itsekin painiskelen gradumotivaation kanssa. Motivaatiota on hankala löytää, kun koko ajan näyttää epätodennäköisemmältä saada valmistumisen jälkeen töitä haluamiltani maantieteellisiltä alueilta. Näyttää myös epätodennäköiseltä, että saan töitä, joille voin antaa osaamistani ja saada takaisin kannustusta, haasteita ja tilaisuuksia kehittyä. Uutisia ja kommentteja yritän lukea mahdollisimman vähän, ne masentavat. Ilo opiskelusta ja kohta saamistani ekonominpapereista maistuu tuhkalta, tuntuu ettei työnantajilla ole käyttöä kompetenssilleni, vaikka minulla olisi niin paljon annettavaa. Uskon, että edessäni on elämäni yksi rankin aika; otan kielteiset vastaukset työhakemuksiin liian henkilökohtaisesti ja se vaikuttaa jakamiseeni kovasti.

Mutta kuten sanoit, kaikki on sinänsä hyvin ja minullekin kuuluu hyvää. Ihmiset pitävät liikkeessä. "Onneksi" moni ystäväni on samassa tilanteessa kuin minä, voimme antaa toisillemme vertaistukea ja yrittää luoda illuusiota valoisammasta tulevaisuudesta. Onneksi myös ihana puolisoni jaksaa tsempata ja valaa minuun uskoa synkimmillä hetkillä.

(Oikeasti yritän, ja usein onnistunkin, luottaa siihen, että saan mukavan työpaikan edes suunnilleen siltä alueelta mistä haluan. Tämä perjantai nyt sattuu vain näköjään olemaan harvinaisen synkkä ja tekstisi kolahti 100%:sti.)

Sandra Lamppu
Liittynyt10.9.2015

Ekaksi: ihanaa, että meillä molemmilla on tsemppaajamme. Olen itsekin kiitollinen poikaystävästä, ystävistä, äidistä tai vaikka niistä vanhoista tutuista, jotka sanovat usein just kriittisellä hetkellä jotain mukavaa!

Mie tajusin, että mun pitää tehdä opinnäytetyö itselleni kiinnostavasta aiheesta, sillä  teen sitä itseäni varten (siinä vaiheessa ei tullut mitään erityistä toimeksiantajaa tai -antoa eteen). Koska on suuri mahdollisuus, että opparini jää koulumme kirjastoon ja verkon syövereihin pölyyntymään. Voi olla, että siitä on hyötyä muillekin, mutta ensisijaisesti se on minua varten, koska en voi taata, että se edes löytää niiden luo, jotka voisivat siitä hyötyä. Sen tekeminen on minua varten (vaikka olenkin lintsaillut siitä, myönnän!) En tiiä pätisikö sama graduun ja toivottvasti et pahastu, mutta minulla tuli houkutus valaa sinuun vähän uskoa: jos sie oot itteäs kiinnostavalla alalla, jossa koet saavasi välillä myös loistaa ja oivaltaa, ni hitto vie, tee se gradu, itsellesi!

Mie olen huomannut varsinkin opiskelujen loppupuolella, valmistumisen lähentyessä, etten voi oikeastaan ajatella "alaa ja työpaikkoja" liikaa tai muuten tulee olo, etten halua lainkaan olla toimittaja. Minun on keskityttävä yksittäiseen työtehtävään, hetkeen, työyhteisöön tai ajanjaksoon, kuten syksyyn. Myöskään kysymys "no olenko nyt sitte sopiva tai riittään hyvä toimittajaksi" ei kummittele, kun teen töitä enkä ehdi ajatella sitä.

Ikävää, että sie oot saanut monta ei-vastausta. Voimia niiden kestämiseen. Mie sain viime talvena vain 2  ja silti lamaannuin viikoksi katsomaan Jutta ja superdieetit ohjelmaa keksipurkki kainalossa.
Sie vaikutat niin inspiroituneelta alastasi, että tuulta päin!
 

Oma blogini: Hyvään päähän
Seuraa minua Facebookissa & Instagramissa.
 

Kirsi

Hei,

minäkin vaikutuin tuosta "sielu sekaisin" - ajatuksesta, ja tunnistan itsessäni sen tuntemuksen myös. Välillä on tosiaan annettava itselleen lupa käpertyä niihin melankolisempiinkin tunnelmiin, vaikka kaikki peruasiat olisivatkin kunnossa.

Lisäksi tuo taustamuusiikin etsiminen tunteille... ilmaisit hyvin senkin, sitä minäkin usein huomaan tekeväni ja lähes aina se helpottaa; avaa kyynelvirrat, naurattaa, lohduttaa... helpottaa tavalla tai toisella.

 Tällä hetkellä "levylautasella" soi Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin biisit, niistä saan iloa sen lisäksi, että niissä on myös syvyyttä.

Seuraa 

Sandra Lamppu on Helsingissä asuva 24-vuotias kirjoittaja ja teatterityöläinen. Blogissa sukelletaan viehättäviin sattumiin, juostaan ratikkaan ja tuijotetaan sorsia. Kirjoittajalle tärkeintä on muistaa äitinsä sanat: "Älä ole aina niin varovainen." Siksi hän tekee välillä mitä lystää ja keksii tarinoita myös päästään. 

Seuraa bloggaajaa Facebookissa tai Instagramissa! Voit myös kuunnella Hyvään päähän -soittolistaa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin. Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

 

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram