Kun luulee tietävänsä jokaisen asian ennalta, sitä ihan hätkähtää kun jokin tapahtuu ilman, että se on lukenut mustalla kynällä kirjoitettuna kalenterissa.

Kun käykin yllättäen jäätelöllä tutun kanssa, jonka kanssa ei ole aiemmin jutellut kunnolla kahdestaan. Sitä istuu puiston penkillä ja murkkumehujää valuu sormille, vaikka on jo aikuinen eikä pieni enää ja miettii, miksi surulle ei ole aikaa.

Sitä tulee aurinkoisen sadekuuron yllättämäksi ja koko Helsingin Liisankatu hohkaa sateesta ja auringosta. 

Sen jälkeen sitä istuu hämillään ravintolassa uusien ihmisten keskellä juoden valkoviiniä hitaasti ja varovaisesti,  kunnes yhtäkkiä sitä tajuaa vitsailevansa ja nauravansa niin vapautuneesti, että posket helottavat, vaikka valkoviinilasi on vasta puolillaan.

Kun käy lakkiaisissa, ja ilta venähtää, ja sitten tulee se lähipiirin 90-vuotias nainen mieleen. Ei ole saatu yhteyttä pariin päivään, mummi kertoi äitille ja äiti eteenpäin. Sitä ajattelee vanhaa kehoa makaamassa lattialla, ja pian sitä on jo soittamassa tuntemattoman talon ovikelloja. Kaiken varalta.

Kalenterissa ei lukenut, että lauantaina klo 18.42 sitä seisookin tuntemattoman naapurin eteisessä kuuntelemassa tarinaa, kuinka 90-vuotias on tuntia paria aikaisemmin viety sairaalaan. No hyvä että ei ole ainakaan kotonaan yksin, sitä sanoo. Tarkistettiin vain että kaikki on hyvin. 

Sitä jatkaa ohjelmoitua lauantaitaan vielä senkin jälkeen juhlimalla, kunnes sitä on  hämmentynyt ja väsynyt, ja menee kotiin katsomaan tv-sarjaa, jossa etsitään kidnapattua tyttöä puheluita jäljittämällä. 

Seuraavana aamuna kalenterissa lukee ystävän tapaaminen, mutta ystävä on sairastunut. Sitten sitä onkin monta hetkeä aikaa syödä croissantia ja lukea lehdestä nuorista, jotka asuvat vuorella, kirjailijasta joka on kuollut, taiteilijasta josta tehdään elokuva. Tuijottaa maljakossa olevia liljoja.

Toinen ystävä tulee kylään, hän on ollut hautajaisissa ja sitä lakonisesti toteaa, että surullista sellainen, mutta joskus on hyvä jos saa mennä pois. Siinä samassa sitä tajuaa, ettei tainnut oikein osata lohduttaa.

Ja sitten ystävä kysyy, miten äitisi voi. Yhtäkkiä kyyneleet ovat ihan epäsuunnitellusti poskilla ja sitä kuvailee rikkinäisellä äänellä, kuinka kamalalta näyttää kun pyörätuoli kiinnitetään taksissa monella eri hihnalla kiinni, ja äiti istuu hihnojen keskellä. Että ei se äitiä ahdista mutta se näyttää kamalalta kun sitä katsoo, kun toinen sillä tavalla kiinnitetään.

Sitä repii salaattia, pilkkoo kurkkua, ja yskähtää, kunnes on pakko niistää serviettiin.

Sitä ihan pelästyy, että kun ei ollutkaan suunnitellut ja  yhtäkkiä tulikin itku.

Illalla tulee tarve valmistautua taas uuteen viikkoon, ja vimmatusti sitä pyykkää, pyyhkii pölyjä, miettii, kirjoittaa, avaa kalenteria, sulkee kalenteria, merkkaa, vastaa viestiin, kirjoittaa.

Kohta sitä on taas ohjelmoinut kaiken valmiiksi.

Ja samalla ei malta odottaa, että jossain kohtaa tulee taas kaiken purkava error, muutos suunnitelmiin, virhe aikatauluun. Ja samalla sitä odottaa ihan kauhuissaan, että milloin tuleekin kaiken purkava error, muutos suunnitelmiin, virhe aikatauluun, läikähdys elämää. 

Kommentit (4)

Vierailija

Rakastan blogiasi. Olet äärettömän viisas. Tuot lohtua, iloa ja lämpöä päiviini. Aina niin mukava käydä näillä sivuilla.

Seuraa 

Sandra Lamppu on Helsingissä asuva 24-vuotias kirjoittaja ja teatterityöläinen. Blogissa sukelletaan viehättäviin sattumiin, juostaan ratikkaan ja tuijotetaan sorsia. Kirjoittajalle tärkeintä on muistaa äitinsä sanat: "Älä ole aina niin varovainen." Siksi hän tekee välillä mitä lystää ja keksii tarinoita myös päästään. 

Seuraa bloggaajaa Facebookissa tai Instagramissa! Voit myös kuunnella Hyvään päähän -soittolistaa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin. Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

 

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram