Onpa kevyt olo, mietin tässä istuen kotona nojatuolissa. 

Ei ole ollut aikoihin tällainen olo.

Pari viikkoa sitten tuntui kaikki keväältä asti kerääntynyt stressi ja väsymys romahtavan niskaan. 

Tai sitten voisi todeta, että loppui kunto. Olen nukkunut pari kuukautta keskeytyksien kera. Nyt kun itse oli piipussa, tuli suuri kunnioitus niitä kohtaan, jotka pinnistävät vuodesta toiseen unetonna. On nimittäin kauhia tunne herätä aamuyöllä uudelleen ja uudelleen, vaikka kello ihan rauhassa odottaa pirisemättä.

Mitä tein kun loppui kunto? Itkin. Purin sydäntäni. Itkin. Tajusin, että olen sairastumassa. Itkin.

Mitä sitten tein? Päätöksiä.

Päätin, että liian täysi elämä saa loppua.

Päätin, että en ohjaa syksyllä teatteriesitystä. Päätin että terveys on yhden unelman toteuttamista tärkeämpää. Ja parisuhde.

Olin jo ties monetta iltaa itkenyt heilalle elämää. Sitten yhtäkkiä yhtenä iltana katsoin heilaa ja tajusin, että jos en priorisoi ensin terveyttäni ja sitten häntä, voi hän jonain päivänä saada tarpeekseen. Oikeasti. Kuka haluaa kumppanuutta ihmisen kanssa, joka koko ajan laukkaa kiireisenä  ja sitten tulee vain luokse keräämään voimia ja kannustuksia seuraavaa kiriään varten. Ei taida olla kovin viehättävä sellainen kumppani, joka käyttää yhteistä aikaa vain omiin tarpeisiin ja toista ihmistä pikaisena levähdyspaikkana. Ei rakas saa olla toiselle vain huoltoasema. Tai vähintään pitäisi olla vuorotellen Teboilina.

Tajusin, että olen samanlainen tuuliviiri ystävyyssuhteissanikin. En ota yhteyttä, koska olen liian väsynyt. Kun sitten otan yhteyttä ja istun tapaamisessa, olen sielläkin levoton tai väsynyt.

Mitä muuta olen tehnyt sen jälkeen kun väsymys meni överiksi? Olen levännyt, tai ainakin yrittänyt levätä, niin paljon kuin mahdollista. Olen hoitanut asioita, kuten arkena hoidetaan. Käynyt töissä. Iloinnut töistä, kironnut töitä. Sulkenut puhelimen. Sienestänyt. Kävellyt ja kuntoillut. Nähnyt ystäviä, heilaa ja mummia.

Yhtenä iltana tuli valtava, kivenjärkäleen kokoinen oivallus. Jysähti ravintolassa kesken keskustelun minuun. 

En ota tarpeeksi vastuuta omasta elämästäni. Kaiken takana on se, etten ota vastuuta.

Paradoksi.

Minähän olen vastuullinen ihminen: minä teen kaikkea koko ajan, lakkaamatta. Ihan kauheasti itkeskelen sinne tänne, että on niin rankkaa, stressaavaa ja vastuullista. Pitää tehdä tuota ja tätä. Mutta ihka omasta elämästäni en ota vastuuta, vaan koen vuodesta toiseen olevani vaikutuksille altis ja voimaton. 

Kun oivallus tuli, tuntui samaan aikaan sekä kiusalliselta että ajatuksia kirkastavalta tajuta olevansa selkärangaton rymyäjä. Samalla tuntui ihanalta, että juuri oman pään sisältä kuuluu: "Vastuullinen? Älä sie likka puhu paskaa." Siinä on jo vähän selkärankaa.

Anteeksi mahtipontisuuteni, mutta tuntuu, että olen ymmärtänyt jotain elämäni kannalta hyvin merkittävää:

Ota vastuu kaikkein tärkeimmästä, elämästäsi, niin et ole uppeluksissa aina. 

Kommentit (6)

Vierailija

Kiitos oivalluksen jakamisesta! Kylläpä osui ja tuli lähelle tämä aihe ja pisti ajatukset liikkeelle. Jämeryyttä ja voimia vastuullisuuteen sinulle! :)

Seuraa 

Sandra Lamppu on Helsingissä asuva 24-vuotias kirjoittaja ja teatterityöläinen. Blogissa sukelletaan viehättäviin sattumiin, juostaan ratikkaan ja tuijotetaan sorsia. Kirjoittajalle tärkeintä on muistaa äitinsä sanat: "Älä ole aina niin varovainen." Siksi hän tekee välillä mitä lystää ja keksii tarinoita myös päästään. 

Seuraa bloggaajaa Facebookissa tai Instagramissa! Voit myös kuunnella Hyvään päähän -soittolistaa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin. Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

 

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram