Kävin maanantaina mummini kanssa hänen ystävänsä Sanen luona kylässä. Sane oli tilannut meille pizzat ja kattanut Kanadasta ostetut lautaset valmiiksi. "Kyllä pitsan kanssa maistuu cola!" kehui mummi.

Yläkerran Annelikin tuli piipahtamaan. Kahvittelimme ja keskustelimme avioliitoista ja siitä, pitääkö naisen ottaa miehen nimi. Mummini on sitä mieltä, että pitää. Hän vaihtoi tietenkin nimensä ukin sukunimeen Lamppu. Ukkini kuoli, kun minä olin neljä- tai viisivuotias. Sitä ennen olin ehtinyt olla lellikki, ukin hajuherne.

Sane oli tuntenut ukkini myös ja käytin tilanteen hyväksi kysyäkseni, millaisena hän ukkini muistaa. "Sellainen viipurilaispoika", hän vastasi. "Ai iloinen?" Sane nyökkäsi ja tarjosi liköörihömpsyt.

Mummi kertoi, että ukin kuoleman jälkeen olin halunnut aina haudalla käydessä jäädä hetkeksi yksin haudalle. "On juteltavaa ukille", olin sanonut. Olin myös joskus jättänyt haudalle kirjeitä, piirrustuksia.

Tuntui hassulta: miten ihminen, josta minulla ei nyt aikuisena ole muistikuvaa, on ollut silloin niin rakas. Tietäisinpä, mitä olen ukkini haudalla jutellut. Tietäisinpä, millaista meillä kahdella oli yhdessä silloin, kun hän vielä eli. Vissiin hän piti minusta ja minä hänestä.

Ehkä riittää, että tiedän olleeni ukin oma hajuherne.

Kommentit (0)

Seuraa 

Sandra Lamppu on Helsingissä asuva 24-vuotias kirjoittaja ja teatterityöläinen. Blogissa sukelletaan viehättäviin sattumiin, juostaan ratikkaan ja tuijotetaan sorsia. Kirjoittajalle tärkeintä on muistaa äitinsä sanat: "Älä ole aina niin varovainen." Siksi hän tekee välillä mitä lystää ja keksii tarinoita myös päästään. 

Seuraa bloggaajaa Facebookissa tai Instagramissa! Voit myös kuunnella Hyvään päähän -soittolistaa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin. Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

 

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram