Aluksi tämän tekstin otsikko oli: "Pehmolelu voi pelastaa parisuhteen." Totesin sen liian dramaattiseksi. 

Mutta osa totuutta tuossa otsikossa on. Selitänpä vähän.

Poikaystäväni oli töissä  ulkomailla kevään. 

Vaikka kuinka ajattelin, että hienoa, kun hän sai mahdollisuuden tehdä töitä ja asua muualla, oli välillä aika kamala olo. Ihan silkasta ikävästä ja yksinäisestä olosta. 

Ennen heilani lähtöä ja vähän sen jälkeen sain paljon etäsuhdevinkkejä ja lohdutuksen sanoja.

Kuulin yhtä sun toista: 

"Skypetätte sitten vaan, ei siinä mitään!" / "Oih voitte kirjoittaa kirjeitä, romanttista" / "Se tauko ja etäisyys tekee vaan hyvää"/ " Nykyaikana on niin helppoa"/ "Monilla on paljon enemmän etäisyyttä" 

Kiitän kaikkia empatiasta. Mutta neuvot ja tietäväiset kommentit unohdin jo parin ensimmäisen kuukauden jälkeen. 

Ne eivät nimittäin päde. Kukin taaplaa tavallaan, ja toisen surun vähättely - no se nyt ei ainakaan toimi. 

Oikea elämä menee niinko menee:

Skype pätkii ja keskustelu jää kesken. Skype tekee hetkittäin jopa surullisemmaksi, kun toinen on siinä, mutta edes samanaikainen katsekontakti ei onnistu.

Sitä juoksee postiin, mutta silti synttärikirje tulee perille myöhässä - melkein viikon.

Ja oh niin modernissa WhatsAppissa on kiva laittaa viestejä ja videoita, mutta silti pieniä, tärkeitä asioita jää kertomatta. 

Modernien viestintävempeleiden sijaan minun mieltäni etäsuhteen aikana kannattelivat eniten:

• Kämppiksen kanssa vietetty aika ja muiden ystävien tapaaminen

 • Uusi työ, hinku ahkeroida. Tunne omasta pystyvyydestä ja kyvykkyydestä.

• Nakki-niminen pehmolelukoira, jonka heilani osti minulle ennen lähtöään Ikeasta. Nukuin se kainalossa. 

• Poikaystävän vanhempien tapaaminen. Paitsi että heidän kanssaan on aina tosi mukavaa, tuli minulle  heidän kanssaan vietetystä ajasta olo, että vaikka heilani ei ole täällä, suhteemme elämääni tuomat ihmiset ja asiat ovat.

• Riidat, joiden aikana opin itsestäni ja meistä. Ehkä rämpiminen läpi riitojen toi uskoa suhteen vahvuuteen. Minua auttoi myös se, että jouduin katsomaan peiliin ja tunnistin hetkiä, jolloin poikaystäväni on joustanut, kun minulla on ollut tärkeitä juttuja.

• Ymmärrys, ettei kannattaa olettaa asioita etukäteen: "Sitten on niin ihanaa, kun näemme ja sitä tätä ja tuotakin..." Voi olla, että sitten kun se sitten kun tapahtuu, sataa kaatamalla, itsellä ärsyttää ja toinen on kuumeessa. Ei auta kuin katsoa hetki kerrallaan. 

• Urheilu. En tiedä, mihin murheeseen pikkulenkki ei auttaisi. 

• Huumori. Huonot vitsit.

• Tieto, milloin etäsuhde loppuu. 

• Nenäliinat. Lopulta auttoi se, että määräsin itselleni luvan tarvita toista, ikävöidä. Paine reippaudesta nimittäin vain pahensi oloa. 

• Päämäärä & perspektiivi. Sen pitäminen mielessä, että puoli vuotta on ajanjaksona yksi kärpäsenkakka, jos kerta aion olla tämän ihmisen kanssa koko elämäni. 

Nyt etäsuhde on takanapäin, ja tuntuu jo etäiseltä ajatukselta. Siitäkin selvittiin! 

Kommentit (0)

Seuraa 

Sandra Lamppu on Helsingissä asuva 24-vuotias kirjoittaja ja teatterityöläinen. Blogissa sukelletaan viehättäviin sattumiin, juostaan ratikkaan ja tuijotetaan sorsia. Kirjoittajalle tärkeintä on muistaa äitinsä sanat: "Älä ole aina niin varovainen." Siksi hän tekee välillä mitä lystää ja keksii tarinoita myös päästään. 

Seuraa bloggaajaa Facebookissa tai Instagramissa! Voit myös kuunnella Hyvään päähän -soittolistaa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin. Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

 

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram