Pitkä pistolapio lojuu Tokmannin korissa. Sen varsi on puuta ja metalliosat punaisia. Nuori, römppätakkinen nainen tulee korin luo, nappaa lapion ja yrittää heiluttaa sen terää. Hän kysyy myyjältä, onko lyhyempiä lapioita. ”Ei taida olla”, sanoo myyjä. Naisen otsa kurtistuu, mutta hän nappaa lapion koriinsa, jossa hänellä on onkivapa ja pussi mansikoita. 
Nuori nainen maksaa, kävelee ulos kaupasta bussipysäkille ja nousee ensimmäiseen tulevaan bussiin. Hän jää seuraavalla pysäkillä. Nainen lyö lapiolla maahan ja poimii mullasta ison, kiemurtelevan madon. Nainen laittaa sen tulitikkurasiaan. Nainen jatkaa kävelyään, lapio keikkuu hänen kädessään.

Nuori nainen pysäyttää vanhan, pellavapäisen naisen, joka ulkoiluttaa mustaa pientä terrieriä. Hän sanoo: ”Anteeksi, missä on ranta?” Vanha nainen huitoo eteenpäin ja lähtee johdattamaan nuorta naista rantaan. Vanha nainen puhelee. 
”Tässä kohtaa voi vielä kuulla satakielen laulavan. Ai olet ostanut ongen, eihän niitä tarvitse ostaa. Voi tehdä itse oksasta. Saatamme sinut hyvälle kalastuspaikalle sillan luo. Katsos, tuolla on hanhenpoikasia. Kauniita! En ole tänä vuonna nähnyt vielä. Venäläiset vievät niiden munat, ja joutsenten myös. Onko mitään niin somaa, kuin vesilinnun poikaset? Paitsi minä tiedän, mikä on todella ruma poikanen. Lapsena olin sellainen kylän eläinlääkäri, kymmenvuotiaana ehkä. Mun luo tuotiin loukkaantuneita lintuja. Kerran tuotiin pulun poikanen. Se oli rumin näkemäni, ihan ruipelo ja sulaton, ja jäässä. Lämmittelin sitä uunissa, opetin sen syömään ja tein sille kaulahuivilla olkapäälleni pesän, kaulan alle, että se pysyi lämpimänä. Siitä tuli viisain lintu, joka mulla on ikinä ollut. Se pääsi pihan pulujen parveen, mutta jos huusin sitä nimeltä, Hikka, niin se tuli mun olalle. Annoin sille nimeksi Hikka, koska palellessaan se hikotteli. No tässä tämä paikka on. Kalaonnea!”

Nuori nainen asettautuu kivelle ongen kanssa. Lapio lojuu hiekalla. ”Hei kalastaja! Minä taas. Alkoi kaduttaa, että toin sinut tähän. Tässä on äänekästä, tuolla sadan metrin päässä on ihan hiljaista, tai satakielen saatat kuulla, mene sinne! No. En häiritse sinua enää.” 


Nuori nainen vaihtaa paikkaa ja istahtaa alas. ”Are you getting any fish?” Nuori nainen päättää, ettei vastaa kuka tahansa kysyjä onkaan, mutta vastaa kuitenkin. ”No. Not really.” Nuorehko, intialainen mies seisoo tiellä ja hymyilee. Nainen on hiljaa ja tuijottaa kohoa. Mies tuijottaa kohoa. ”Want some strawberries?”, kysyy nainen lopulta. He alkavat jutella. Nainen jättää miehen onkimaan ja lähtee etsimään lapion kanssa lisää matoja. Nainen palaa takaisin. He onkivat tunnin ja saavat yhden pienen ahvenen. Mies kysyy, haluaisiko nainen onkia toistekin. ”Maybe.” Lapio tietää, että nainen ei tiedä, haluaako onkia toiste. Hän ei ehkä halua. Intialainen mies on mukava. ”Well..I want to be.. in… or on… my own peace… In my life… Yep", nainen sanoo. He hyvästelevät iloisesti. Nainen jää yksin onkimaan, kunnes lähtee kävelemään kotiin käsissään punainen lapio, pussi lyttääntyneitä mansikoita ja onki. Nainen ajattelee, että mansikat ovet melkein verenpunaisia.

Nainen näkee suojatiellä heilahtavan harmaan mytyn. Hän menee lähemmäs ja näkee maassa kyhjöttävän pulun, jonka siipi on lähes irrallaan ja koko vartalo vääntynyt. Sen pää liikkuu. Lintua kohti kävelee mies, johon nainen kerran ihastui metrossa. Ihastus meni ohi ja viimeksi nainen näki miehen sattumalta teatterissa, josta mies poistui kesken. Kai vatsavaivoja. Miestä nolotti.
”Näetkö onko se elossa, se lintu?” nainen kysyy. Mies menee lähemmäs. ”On. Jäikö auton alle?” Nainen ei tiedä. Lapio roikkuu löysästi kädessä. ”Kamalaa. Tapasin juuri rannalla vanhan naisen, joka pelasti puluja nuoruudessaan”, nainen sanoo. Mies tuijottaa naista. Nainen tuijottaa kituvaa lintua. ”En ole hyvä tappamaan eläimiä”, nainen sanoo rikkoakseen hiljaisuuden. ”En minäkään. Lainaatko lapiota?”, toteaa mies. Nainen ojentaa lapion. Mies hakkaa linnun kaulan poikki. Nainen ajattelee, että onneksi kaupassa ei ollut pikkulapiota. Lintu hytkyy ilman päätä asvaltilla. ”Lihaskramppeja.”
Lokki lentää ympyrää heidän yllään ja rääkyy. Mies ottaa linnun rippeet lapiolle. ”Voinko auttaa jotenkin?” nainen sanoo, vaikkei oikeastaan voi auttaa. Naista nolottaa. Mies tuo lapion naiselle, joka mumisee: ”Kiitos, en olisi pystynyt..” Mies ehkä hymyilee ja kävelee äkkiä pois. Nainen lähtee kävelemään kotiin. Lapio painaa enemmän kuin äsken. Nainen menee roskakatokseen ja heittää lapion ison roskasäiliön pohjalle, yksinäisen ruskean sandaalin viereen.

Kommentit (0)

Seuraa 

Sandra Lamppu on Helsingissä asuva 24-vuotias kirjoittaja ja teatterityöläinen. Blogissa sukelletaan viehättäviin sattumiin, juostaan ratikkaan ja tuijotetaan sorsia. Kirjoittajalle tärkeintä on muistaa äitinsä sanat: "Älä ole aina niin varovainen." Siksi hän tekee välillä mitä lystää ja keksii tarinoita myös päästään. 

Seuraa bloggaajaa Facebookissa tai Instagramissa! Voit myös kuunnella Hyvään päähän -soittolistaa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin. Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

 

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram