Itsensä kanssa tappeleminen ja omien sanojen puntaroiminen miksi se on niin vaikeaa. Miksi on vaikeaa hyväksyä itsensä sellaisena kun olen. Jos sen vain joskus itse tajuaisi millainen minä oikeesti olen. Kuka sen kertoo muu kuin itse.

Sain pari päivää sitten kuulla ikäviä uutisia taas terveydestä ja pelko hiipii selkärankaa pitkin, entäs nyt mitä nyt tapahtuu. Asiasta en osaa vielä puhua kun en tiedä mitä oikeesti tapahtuu. Perheelle kiukuttelen, pakkaan mielessä laukkuja ihan jo muuttomielessä pois tässä elämässä, olen jo luovuttamassa. Itsesääli paska on hiipimässä senkinlaatikosta ulos. Kyselen itseltäni klo kolme yöllä miksi nämä ei lopu ja mietin vielä kello viideltä miksi minä. Miksi aina minulle...mitä pahaa minä olen tehnyt taas.

Seuraavana päivänä kiukkuni kasvaa ja perheeni kärsii siitä kun se kiukku on vaan tietämättömyyttä omaa terveydentilaani kohtaan. Lääkäri jätti minut ihan puillepaljaille odottamaan seuraavaan kertaan, kunnes jälleen tavataan niin sitten sanoo mitä tehdään. Kuinka hän voi noin tehdä. Minulla jolla on muutenkin vilkas mielikuvitus ja ajattelen ekana kaikesta pahaa. Ajattelen siksi kaikesta pahaa kun toivon sen kääntyvän hyväksi. Se on jo lapsuudesta opittua. Entäs jos nyt ei käännykkään kaikki hyväksi...entäs jos...jos...jos...

Lopeta.

Itkeminen auttaa tai eikä auta, mutta itken silti. Kaivelen vanhoja riitoja esille miehelleni ja sekin hävettää, mutta tapa purkautua pahaa mieltä ja sanonkin miehelle mie en jaksa ihteni kanssa kun en tiedä missä mennään ja odotan 17 päivää kovasti että mikä on tuomio silloin. Kuinka paha tuomio onkaan. Sanoinkin miehelle laitan blogin pois en kirjoita enää mitään tänne...mutta hän sanoin jyrkästi etkä laita. Hän minut tuntee kirjoittaminen on minua ja minun tapaa tuoda se esille virtuaalimaailmaan toisille ehkäpä samanlaisille ihmisille jotka käy läpi tunnemyrskyä aisoista jotka painaa mieltä. Minä purkaudun, räjähdän sisäisesti. Ja annan sen tulla. Pelko.

Olen onnellinen siitä että olen saanut muutaman hienon kirjeystävän tätä kautta, joille olen kuulemma avannut elämän tietä sanoja joita he ei ole saanneet sanottua ulos, ne suljettuaan suustaan. Olen muuten siitäkin onnellinen että itse uskallan antaa itestäni irti ajatusta jota nytkin kamppailen mielessä ja kielessä.

Mutta silti elämä jatkuu täällä maalla, lampaat aamulla ulos. Puusavottaan ja pihan laittoa ym ym. Perunamaata pitäs ruveta tekemään...laiskuus meinaa iskeä taka-alalle ja riippukeinu kutsua tuonne kahvikupin ja hyvän kirjan kera...mukavaa alku kesää kaikille. Ehkä minusta ei nyt kuulu hetkeen mitään mutta katotaan nyt...millaiseen pesukoneen linkoukseen olen itseni saattamassa näiden terveysasioiden kera...periksi ei anneta..

Kommentit (1)

TakapenkkiHellu

Voi että tätä ihmiselämee..Oot oikeessa, että saisi jo sinullekkii aarinko paistoo.Mutta tuo lääkärin välinpitämättömyys riepoo minuakkii niin helevetisti.Samalailla minuakkii heeteltiin ja tällälailla ne kiertää sitä hoitovastineaikaa..Ja paljon on rahastustakin,kun kuitenkin moni asija hoituisi samallakertaa.Voi motoristimamma kun olisit lähempänä halisin,rutistasin ja antasin jaksamishaleja sylin tääveltä,vaikka tiijjän että ne ei sun pelkoa pois vie,ennen kun asijat selvii!! Paljon olet minunkin mualimoo parantannu näillä kirjotuksilla! <3 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogissa kirjoittelen motoristina omia ajatuksia reissultani ja kuinka Joutsenniemen koululla sujukaan arki, kun olen muualta tullut pieneen kyläyhteisöön. Olen Raggarimorsian blogissa vieraileva kirjoittelija eli motskarimorsian. Kuinka uusioperheen elämässä onkaan pelastetut eläimet lähellä sydäntä. Rankkaa tekstiä myös tulee kun käyn läpi oman terveyteen liittyviä murheita ja kuinka löydän voimaa moottoripyörän kyydissä nauttien.

Blogiarkisto

2016

Kategoriat