(Kirjoitin tämän tarinan jo vuosikymmen ellei parikin sitten ja se perustuu todelliseen yölliseen metsäretkeen, josta ei valitettavasti ole olemassa valokuvia. Haluan kuitenkin näin jouluna jakaa sen taas kanssasi.)
...............
Pimenevässä illassa punaisen mökin pihalla on pitkä rivi myrskylyhtyjä - kolmattakymmentä kaikkiaan. Niiden liekit lepattavat kauniisti. Meitä on yhtä monta kuin lyhtyjä. Kaikilla on lämpimät varusteet päällä ja odotamme innokkaina lähtöä. Pian tulee opas ja jokainen ottaa yhden lyhdyn ja lähdemme tarpomaan metsään menevää hiekkatietä.

Pakkasta muutama aste ja tähtikirkas taivas. On kuutamoinen ilta. Tulemme metsän reunaan ja matka jatkuu polkua pitkin. Olen peränpitäjänä ja edessäni aukeaa upea näky: kuin helminauha lyhtyjono kiemurtelee suurten kuusien välissä.

Katselen lyhtyjä ja monia kuvia lapsuudestani kulkee mieleni läpi. Asuimme maalla eikä sähköjä ollut taloissa saati sitten teitten varsilla, joten myrskylyhtyjä käytettiin yleisesti. Lyhty valaisi askeliani navettaan, kun taapersin äidin jäljessä iltalypsyn aikaan katsomaan eläimiä. Tuntui turvalliselta istua pienellä tuolillani lämpöisessä navetassa ja seurata äidin puuhia. Jouluna äidillä oli tapana antaa jokin herkkupala jokaiselle eläimelle.

Lyhdyn valo näytti tietä, kun haimme lämmityspuita liiteristä. Lyhty ripustettiin naulaan puiden keruun ajaksi ja poimittiin siitä taas lähtiessä. Joskus sain jopa kantaa lyhtyä, jos lupasin olla varovainen. Aina en kuitenkaan muistanut olla varovainen, enkä kuunnella aikuisten ohjeita. Muutaman vuoden ikäisenä juoksentelin ympäriinsä tuvassa myrskylyhdyn kanssa ja kuinka ollakaan kompastuin ja kaaduin lyhdyn päälle ja poltin poskeni. Sain siitä ikuisen muiston: arven poskeeni. Onneksi vuosien myötä arpi on pienentynyt lähes näkymättömäksi.

Joulusauna on monelle hyvin tärkeä ja saunareissut lapsuudessa olivat unohtumattomia elämyksiä. Varhaislapsuudessani asuimme isäni vanhempien luona ja kävimme hirsisessä savusaunassa, jonne polku kulki talon kulman ympäri ja mäkeä ylös aittojen ohi. Sitten isä rakensi meille oman talon samalle peltoaukealle ja silloin rakennettiin myös uusi yhteinen sauna, joka oli jotakuinkin talojen puolivälissä. Saunaan oli matkaa reilut parisataa metriä, joka piti taivaltaa pimeyden ja lumen läpi pakkasellakin. Ja myrskylyhty näytti tietä. Mummo kävi saunassa yhtä aikaa, joten sain pienillä käsilläni hieroa mummon kipeää selkää. Mummo sanoi aina, että lapsi sinulla on hyvät kädet. Hänen mielestään olin sopiva hierojan ammattiin.

Matkamme jatkuu hiljaisuudessa läpi lumisen metsän. Siellä täällä on jänisten jälkiä ja kuulemme oppaalta, että metsässä on myös karhuja, ilveksiä, susia... Pälyilemme ympärillemme, mutta opas lohduttaa, että tällainen porukka kyllä pelottaa metsän eläimet etäälle. Huokaamme helpotuksesta.

Lähestymme kallionrinnettä. Yhtäkkiä alkaa hiljaisesta metsästä kuulua urkujen soittoa ja hetken päästä musisointiin yhtyy trumpetti. Ääni kiirii pitkin metsää. Se kaikuu kalliosta ja kertaantuu. Musiikin lähdettä ei näy, ja vaikka äänessä ovat vain instrumentit, kuulen päässäni laulun sanat. Keskellä lumista pimeää metsää, myrskylyhtyjen valossa syntyy joulun tunnelma. Seisomme liikuttuneina ääneti ja monen poskelle vierähtää kyynel. Puuttuu vain, että näkisimme suuren tähden...

Musiikki loppuu ja jono lähtee kiemurtelemaan eteenpäin. Muistan lapsuuden jouluja, jolloin menimme toiseen mummolaan eli äitini äidin luo. Samassa talossa asui myös äitini sisar perheineen. Linja-autolta oli talolle matkaa melkein kilometri ja tuntui mukavalta, kun joku tuli vastaan lyhdyn kanssa, ettei tarvinnut aivan pimeässä vaeltaa. Monet yhteiset hetket vietimme serkkujen kanssa leikkien ja joskus näytelmiä keksien. Tänä jouluna sytytän kynttilän Leena-serkkunikin muistolle.

Katselen tähtiin ja tuntuu kuin ne kertoisivat minulle jotain. Ehkä jossain siellä äärettömyydessä on myös ystäväni Kaisu, joka väsyi kesken matkaa, tai niin ainakin meistä jälkeen jääneistä tuntuu. Kun ajattelen häntä, muistan erityisesti hänen punaisen hiuspehkonsa ja riemukkaat kesäiset kirpputoriretkemme. Muistan myös, kun hän talvisena iltana saattoi minut Oulussa, kotikaupungissaan, Helsingin koneelle. Halasimme ja se oli viimeinen kerta, kun näimme. Ennen kevään tuloa hän nukkui pois. Tuntuu kuin hän aina silloin tällöin kulkisi rinnallani, kuten nyt tässä metsäpolulla.

Tulemme lammen luo ja kuunvalossa näky on lähes aavemainen. Tuntuu kuin metsä olisi täynnä kaikenlaisia hyviä henkiä. Tuntuu kuin olisi lähellä taivasta, kaukana maasta. Polku kaartaa pitkin lammen rantaa ja pian näkyy nuotio ja lisää myrskylyhtyjä. Pysähdymme kohtaamaan uusia yllätyksiä. Taika on rikkoutunut.

Usein jälkeenpäin olen ajatellut sitä lyhtyjonoa: siinä lyhtyni valaisi tieni, mutta myös edessä kulkevan tietä. Edessä kulkevan lyhty valaisi hänen, hänen edellään kulkevan ja minun tietäni. Yhdessä lyhdyt loivat kirkkaamman valon kuin yksikään niistä olisi pystynyt erikseen. Niin myös me ihmiset emme elä yksin, vaan vaikutamme osaltamme toisten ihmisten elämään ja he taas meidän.

Erityisesti jouluna perheet haluavat kokoontua yhteen. Kaikin tavoin pyritään luomaan lämmin tunnelma ja miellyttävä kokemus, varsinkin lapsille. Anna lyhtysi loistaa muillekin, varsinkin joulunaikaan. Muista lähimmäisiäsi, missä ikinä he ovatkin. Lähetä lämmin ajatus heidän suuntaansa ja vaikka se on vain ajatus, voi se saada aikaan ihmeitä. Joulun ihmeitä.

….................

Kirjoituksessa mainittu musiikkikappale: Ave Maria: sävel Franz Schubert, sanat Vexi Salmi
 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Henkinen kasvu on ollut elämän mittainen oppiaineeni. Tarinoita kerroin tuossa muutaman kylänvälin päässä jo ennen kuin edes osasin piirtää tikkukirjaimia. Kirjoittaminen onkin ollut aina osa elämääni ja nyt haluan kertoa sinulle tarinoita. Aiheet liikkuvat mm. musiikin, murhien ja mullan (siis lyhyesti multtuurin) parissa ja höystän soppaa tämän päivän kuvilla sekä sanallisilla että kuvallisillakin muistoilla matkoilta maailmalla.

Hae blogista