Perheidylli Rötikössä: äiti ja lapset kotiportailla sekä sylintäydeltä lemmikkejä. Kameraa käyttää isä.

Vain jokunen viikko sen jälkeen, kun olin muuttanut nykyiseen kotiini Kuopion maaseudulle, ovelleni ilmestyi tuntematon mies, joka tiedusteli olinko sen taksikuskin tytär. Eräs nykyisistä naapureistani oli kertonut kaverilleen kuulleensa, että kylälle oli muuttanut nainen, joka oli syntyisin Rötiköstä ja oli lapsena asunut siinä tienristeyksen lähellä olevassa talossa. Maalla verkostot toimivat!

Ihmettelin, miksi mies tällaista kyseli. No, kun hän nykyään asui siinä talossa, oli ostanut sen aikoinaan siltä taksikuskilta, joka muutti siitä Melalahteen. Tosiaankin, isäni möi talon veljelleen, kun muutimme Kuopioon (Rötikkö kuului silloin Riistaveden kuntaan, jonka keskus Melalahti oli) ja tämä autoilija oli setäni. Mies toivotti minut tervetulleeksi katsomaan taloa, jos se kiinnostaisi ja jos sattuisin liikkumaan siellä päin. Vasta reilu vuosi myöhemmin menin. Paljon oli samaa, mutta paljon oli myös muuttunut, sillä taloa oli luonnollisesti remontoitu ja samalla esim. suuria ikkunoita pienennetty. Tuvasta oli edelleen kaunis näköala järvelle yli naapurin peltojen. Lapsuudessani maisemaa kehysti suuri riippakoivu, nyt se oli poissa, mutta tilalla oli pienempi koristepensas.  Useita ulkorakennuksia oli tullut lisää, itse asiassa kuulemma entinen navetta olikin palanut.

Talo ei herättänyt tunteita, kenties sitä järvinäkymää lukuun ottamatta. En muista, että paikka olisi erityisesti tuntunut kodilta lapsuudessanikaan. Läheinen  mummola sen sijaan tuntui. Minulla on ollut paljon koteja ympäri maailmaa ja vaikka ne ovat olleet kunakin ajankohtana mieluisia asuinpaikkoja, en kaipaa niistä yhtäkään. Tai olenhan silloin tällöin haikaillut Kanadan talomme isoa puutarhaa ja kasvimaata, sillä sellaisiin minulla ei ole ollut mahdollisuutta sen jälkeen ennen kuin nyt.

Suurimman osan elämääni olen asunut kaupungeissa niin Suomessa kuin ulkomaillakin. ”Maalle pako” uinui jo jonkin aikaa jossain harsoisissa haavemaailmoissani, mutta vuosituhannen vaihduttua alkoi tapahtua. Ystäväni Pirjo muutti Espoossa rivitaloasuntoon, jossa oli takapiha ja aika ajoin puuhailin siellä hänen apunaan. Oma kotinihan oli Katajanokalla ja piha oli asfalttia. Toiseksi ystäväni asuinalueen ja meren väliin oli jätetty kaistale metsää, jossa usein kävelimme. Metsä muistutti lapsuuteni tantereita ja kaiho heräsi.

Samana kesänä serkkuni oli menossa naimisiin ja häistä piti tuleman ohjelmalliset. Morsiamen puolelta ei ollut mitään ongelmaa, sillä siellä oli taitoa vaikka mihin, jopa afrikkalaiseen kumisaapastanssiin (opittu lähetystyössä), mutta sulhasen suvusta ei kaivamallakaan esiintyjiä löytynyt. Paitsi ehkä se yksi, joka oli reissannut maat ja mannut ja jotain kirjoitellutkin… Olisikohan siitä? Niinpä kaaso soitti minulle, että kirjoittaisinko serkustani kronikan ja esittäisinkö sen häissä.  Vastasin, että esittäminen kävisi, kirjoittaminen ei, kun en ollut koskaan tätä paljon nuorempaa serkkuani tavannut. Ehdotin, että voisin toki kirjoittaa jonkin kauniin tekstin hääparille ja esittää sen juhlassa. Näin tapahtui ja toisena ohjelmana sukumme puolelta oli sulhasen kokoama kuvaesitys: hän oli kävellyt luonnossa kameran kanssa ja ikuistanut uljaita näkymiä. Sydämessäni sykähti: kuulin metsän kutsuvan...

Sitten tapahtui kuin elokuvissa konsaan. Koska olin mukana monissa isoissa työprojekteissa pääkaupunkiseudulla, Savoon muutto ei tullut kysymykseen, mutta löysin oitis kiinnostavan asunnon Kärkölästä ja oli tarkoitus mennä sitä katsomaan. Muistin, että riihimäkeläisen ystäväni sukua asui jossain Kärkölässä, joten soitin hänelle kysyäkseni alueesta. Mitä siitä kyselet, halusi ystäväni tietää. No, kun harkitsen maalle muuttoa. Hänellekin oli kuulemma tarjottu aivan upeaa asuntoa maalta, mutta kun se on niin metsässä, niin ei hän. Missä ja oliko vielä vapaana, halusin tietää. Pari puhelua myöhemmin olin matkalla katsomaan tulevaa kotiani. Kärkölä unohtui.

Viihdyin Hämeessä kymmenisen vuotta, mutta savolaisuus minussa etsi jatkuvasti seuraa. Kaipasin omieni pariin. Kaipasin kotiin.

Näin nykyisen kotini ja erityisesti sen ympäristön ensimmäisen kerran, kun etsin pientä paikkaa maalla, johon muuttaisin tavarani eteläisestä Suomesta. Äitini omaishoitajana olin pakotettu asumaan hänen lähellään, mutta vapaapäiville olisi mukava saada piilopirtti. Ihastukseni kohde oli luonnollisesti varattu ja se olisikin ollut silloiseen tarkoitukseen aivan liian suuri, mutta pikkukoti löytyi ja kun pari vuotta myöhemmin äitini oli siirtymässä ryhmäkotiin ja olin muuttamassa pysyvästi maalle, myös unelmataloni oli vapaa uusiin seikkailuihin!

Niistä lisää ensi kerralla, tulethan taas...
 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Henkinen kasvu on ollut elämän mittainen oppiaineeni. Tarinoita kerroin tuossa muutaman kylänvälin päässä jo ennen kuin edes osasin piirtää tikkukirjaimia. Kirjoittaminen onkin ollut aina osa elämääni ja nyt haluan kertoa sinulle tarinoita. Aiheet liikkuvat mm. musiikin, murhien ja mullan (siis lyhyesti multtuurin) parissa ja höystän soppaa tämän päivän kuvilla sekä sanallisilla että kuvallisillakin muistoilla matkoilta maailmalla.

Hae blogista