Joulukalenterissa kysyttiin: mikä on tärkeintä joulussa. En kirjoittanut silloin kommenttiani, mutta kysymys ei jättänyt rauhaan. Ja sitäpä olen pohtinut nyt jouluun valmistautuessani. Jouluvalmistelut siinä perinteisessä mielessä ovat kohdallani vähäiset, sillä en harrasta suursiivouksia vaan yksin asuessani kohennan paikkoja tarvittaessa. Lähes täysin kasvissyöjänä kinkut ja muut lihaisat eväät jäävät kaupan hyllyille ja niin valitettavasti jäävät myös kalat, sillä olen niille allerginen. Syön yleensä paljon kasviksia sekä erilaisia proteiinipitoisia tuotteita kuten kikherneet, tofu, soija jne., joista arkenakin pyöräyttelen herkullisia variaatioita. Tämän joulun listaltani löytyvät bataatti-inkiväärivuoka sekä punajuuriperunavuoka, jossa on myös sinihomejuustoa, sekä metsästä poimimani marjat ja sienet. Erityistä tänä vuonna on se, että joulupöydässänikin on puutarhani antimia. Kaikkea ei suinkaan ole yhdellä aterialla vaan ripottelen herkut pitkin jouluviikkoa.

Jouluksi leivoin kanadalaistyyppisen banaanikakun, jota englanniksi kutsutaan nimellä banana bread (=leipä) sekä omenakakun äitini reseptin mukaan. Tuunasin ohjetta vaihtamalla valkean sokerin ruokosokeriin, valkoiset vehnäjauhot tummiin. (Tarkoitukseni oli kokeilla mantelijauhoja, muttei niitä pienessä lähikaupassani - 18 km:n päässä - ollut ja keskustan suuriin kauppoihin on reilu 55 km matkaa.) Ripautin tänä vuonna kakkutaikinan sekaan myös rusinoita. Tämän vinkin sain vuosia sitten joululeivontaohjelmasta, jossa mm. näyttelijä Pentti Siimes kertoi rakkaimman jouluohjeensa. Siimes oli myös satunnainen koirapuistotuttavuuteni vuosituhannen alussa Katajanokalla, nykyisessä Tove Janssonin puistossa. Suurin osa kakuista menee heti pakastimeen tulevien kahvihetkien herkuiksi.

Joulukoristeita olen laitellut esille hissukseen koko joulukuun, kuten toisessa kotimaassani, Kanadassa, on tapana. Pihallani on kasvava kuusi, johon viritin valot jo viikkoja sitten ja sisällä on keinokuusi täynnä koristeita. Tämän vuoden teemavärit ovat hopea ja turkoosi, jotka sointuvat muun sisustukseni kanssa. Paras joulukoriste on kuitenkin joka ikkunasta näkyvä luminen metsä.

Musiikilla on tärkeä osa jouluun valmistautumisessa ja joulunvietossa yleensä, muttei sekään eikä ruoka tai koristeet tai lahjat ole kuitenkaan tärkeintä joulussa. Mikä sitten on tärkeää? Jouluvalmistelujen asemesta puhuisin mieluummin jouluun valmistautumisesta. Joulu on valmis, ollut jo yli 2000 vuotta, mutta olenko valmis jouluuun? Tämä on se kysymys, jota olen pohtinut jo tovin ja muistutellut mieleeni, miksi joulua oikeasti vietetään. En ole uskovainen sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta jo lapsesta asti olen tiennyt, että on jotain meitä paljon suurempaa, josta virtaa rauhaa ja voimaa - ja joka sai erityisen vahvistuksen ensimmäisenä jouluna.

Etelä-Suomesta Kuopioon ja etenkin tänne metsän kainaloon muutto on rajannut lähipiiriäni ja suuri osa kontakteista tapahtuu sähköisesti. Isäni on kuollut, äitini hoivakodissa ja sisarukseni omissa ympyröissään ja omaa perhettä minulla ei ole. Ystävät kaukana, jopa Kanadassa. Nämä pari vuotta, jotka olen asunut täällä metsässä ovat muuttaneet minua. Muuttoa edeltänyt vakavan sairauden uhka kirkasti ajatuksia siitä, mitä oikeasti haluan elämältäni. Lähes kolmen vuoden tutkimusten jälkeen ei ole diagnoosia, mutta toisaalta lääketieteelliset mittarit todistavat, että voin nykyään hyvin. Ja senhän tietäisin kokeittakin. Itse arvelen oireitten johtuneen henkisestä pahoinvoinnista ja stressistä. Jotenkin elämä tuntuu nyt olevan uomissaan. Luovuuteni on lähtenyt uuteen nousuun. Tuntuu kuin kuulisin paremmin, tuntuu kuin näkisin paremmin, tuntuu kuin sieluni saisi siivet ja olemukseni täyttyisi kiitollisuudesta. Minulla on kaikkea mitä todella tarvitsen.

Kirkkaina pakkasöinä usein seison pihallani pimeydessä ja tuijotan äärettömyyteen ja tunnen olevani osa tätä suuruutta. Olen pieni turvaton ihminen vain, mutta minullakin on osani tässä näytelmässä. Voin edistää ihmiskunnan henkistä kasvua ja kaikkien olevaisten hyvinvointia. Luovuuteni keinoin voin jakaa sytykkeitä, jotka kenties lähtevät roihuun kohtaamieni ihmisten sisällä luoden uusia uljaita tuotoksia. Jokaisessa ihmisessä on suunnaton määrä voimavaroja ja osaamista - paljon enemmän kuin kuvittelemmekaan.

Ensimmäisenä jouluna solmittiin sopimus, joka uudistetaan aina joulun tullen. Saamme vahvistuksen, että meistä edelleenkin pidetään huolta. Tärkeintä joulussa ja ihmisen elossa yleensä mielestäni on ymmärtää, että kaikesta ympärillämme olevasta negatiivisuudesta huolimatta, on jotain, joka sittenkin on turvanamme - ja näin meillä ei todellakaan ole mitään hätää.

..........................

Otsikon sitaatti on Vexi Salmen sanoituksesta Franz Schubertin Ave Mariaan

..........................

Edellisessä blogikirjoituksessani kerron jouluisen tarinan vuosien takaa: Myrskylyhdyn valokehässä. Ehkäpä se kiinnostaisi sinua...

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Henkinen kasvu on ollut elämän mittainen oppiaineeni. Tarinoita kerroin tuossa muutaman kylänvälin päässä jo ennen kuin edes osasin piirtää tikkukirjaimia. Kirjoittaminen onkin ollut aina osa elämääni ja nyt haluan kertoa sinulle tarinoita. Aiheet liikkuvat mm. musiikin, murhien ja mullan (siis lyhyesti multtuurin) parissa ja höystän soppaa tämän päivän kuvilla sekä sanallisilla että kuvallisillakin muistoilla matkoilta maailmalla.

Hae blogista