Mulla oli tänään aamulla aika lääkärille, mikä tarkoitti itseasiassa sitä, että saimme nukkua hieman normaalia aamua pidempään. Heräsin vähän paremmin levänneenä kuin normaalisti, kävin suihkussa ja samalla tarkkailin kellon käymistä. Hyvin on vielä aikaa. 

Söimme lasten kanssa aamupalan kotona ja siitä sitten siirryimme smoothisti pukemiseen. Ja niin oli hetkessä taas helvetti valloillaan. Kukaan ei halunnut pukea tai sitten kohta jo olisi halunnut pukea itse, mutta paidan hihaa vedettiin jalkoihin ja auttaa ei saanut "MINÄ ITSE!" Kello tikittää aina pukemisvaiheessa ihan järkyttää vauhtia ja arvioin ajan tarpeen lähes aina todella väärin. Yksi riisuu, kun toinen pukee. Äitiä juostaan karkuun ja kuvitellaan, että pukeminen on jokin hauska leikki. "Tule tänne", "älä juokse", "ole kiltti ja pue", "istu alas", "seiso", "älä riisu", "saisinko auttaa?", "nyt olet paikallasi ja annat minun pukea". "!!!!!!" Ja kun viimein lapset on pukeissa alkaa vielä toisen kerroksen pukeminen. Ulkovaatteet odottaa molemmilla sievissä pinoissa. Puen Noahia ja pyydän sata kertaa, että Leon pukisi ulkohousuja päälleen. Autoleikit on vaan paljon mukavampi, varsinkin kun ollaan aikataulusta jäljessä ainakin 10 minuuttia. Noahin saapas on hukkunut. Muistan, että tyyppi käveli illalla ympäri asuntoa toisessa jalassa saapas ja toisessa kenkä. Nyt on siis molempien parit hukassa. Onneksi tarhassa on kumpparit ja jalkaan laitetaan tennarit. 

Tässä vaiheessa Noah päättää, ettei halua rattaisiin. "Mennään isin autolla". Tänään äiti vie ja rattaisiin on mentävä. Vyötän huutavan, räkä poskella itkevän lapsen rattaisiin ja lähdetään tarhaa kohti. 

Jo matkalla alkaa ärsyttää oma kykenemättömyys rauhoittaa tilanne, mutta nyt ei auta muu kuin puskea täyttä häkää päiväkotia kohti. Teen varmasti ennätyksen työntäessä minimiehet rattaissa kymmenessä minuutissa perille, vaikka matkan varrella tuntuu kaikki seisovan edessä ja saan kiertää keskelle katua täysjarrutuksen tekevän, tekstaavan työmiehen ja melkein törmään bussia kohti juoksevaan naiseen. 

Nakkaan lapset omiin ryhmiin, molemmat jäävät itkemään ja juoksen ratikkapysäkille. Soimaan itseäni itkevistä lapsista "maailman huonoin äiti!" . Ratikka on mennyt minuutti aiemmin ja saan odotella seuraavaa lähemmäs kymmenen minuuttia. Ratikasta noustua juoksen terveysasemalle ja olen paikalla tasan varattuna aikana.

Aina hoetaan, että arki lasten kanssa on rankkaa, mutta päivääkään en antaisi pois. Ehkä en koko päivästä luopuisi, mutta nää tällaiset aamut. Niistä voisin luopua, ainakin joka toisesta.

 

Kommentit (2)

Kati's way blogi
Liittynyt7.4.2016

No todellakin! Onneks tulee kesä ja toivonmukaan päästään vähissä vaatteissa ulos. Helpottaa elämää huomattavasti! <3

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Matkajuttuja ja reseptejä läheltä ja kaukaa sekä etenkin elämää kahden pienen ja yhden vähän isomman minimiehen (Aron 11, Leon 5 ja Noah 3) kanssa. Kaikki tyylini mukaisessa sulassa ja ei niin sulassa sovussa, Kati's way.

Yhteistyö: Katiswayblogi@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

2017
Syyskuu
2016

Kategoriat