Kello lyö yhtätoista ja ikkunaa voi vielä pitää auki ilman että palelisin. Kesäilloissa on muutenkin jotain taikaa, enkä välillä malttaisi mennä ollenkaan nukkumaan. Jos totta puhutaan, nytkin olisi ihana ottaa polkupyörä alle ja hurauttaa ajellen ympäri yöhön tuudittautuvaa Helsinkiä. Työpöytä tosin odottaa jo aamuseitsemältä, joten Helsinki nukahtakoon ilman, että olisin sitä katsomassa. Tästä pöydän äärestä näen kyllä myös omenapuiden ylle lankeavan illan, joten ihan kelpo näkymät on täällä kotonakin. 

Kohtasin viime perjantaina kotimatkalla ulkopaikkakuntalaisen naisen, joka kyseli neuvoa miltä pysäkiltä lähtee bussit Hyrylään. En tietysti tiennyt, mutta hetken asiaa setvittyäni löytyi mahdollinen oikea pysäkki ja lähdimme lasten kanssa saattamaan naista sinne. Omat neuvomistaidot on heikohkot, enkä oikeastaan olisi osannut edes arvioida, montako metriä tai risteystä Hauhontienpysäkille olisi ollut. Siinä sitten vajaan kymmenen minuutin aikana juttelimme niitä näitä lähinnä lapsien iästä ja siitä, kuinka hyvää tekee jo pieni irtiotto arjesta ja tutuista ympyröistä. Kuinka paljon paremmin taas jaksaa, kun saa hetken olla itsekseen. Kohtaamisen jälkeen jäin mielessäni pohtimaan sitä vapautta, jota olen ihan liian usein kaivannut. Ehkä jopa vähän salaa. Ei kai äiti sentään kotoa mihinkään haluaisi lähteä? 

Kysehän ei siis ole missään nimessä siitä, ettenkö viihtyisi lasteni kanssa tai rakastaisi heitä. Päinvastoin! Mutta varsinkin Noahin ollessa vauva saatoin illalla hipsiä ulos viemään roskista ja viipyä pihassa muutaman minuutin hengitellen raikasta ilmaa ja  elämää miettien. Mulle on jäänyt elävänä mieleen yksi alkutalven ilta, kun katselin tähtiä meidän talon pihassa ja ajattelin, että tämä on tätä nyt, eikä tää onneksi kestä ikuisesti. Se kaipuu vapaudesta ja olemisesta jotakin muutakin kuin äiti todella kaiversi sisältä, vaikkakin ne kotona sisällä tuhisevat lapset sai samaan aikaan sydämen pakahtumaan. Pahimpia oli  ne päivät, jolloin en nähnyt ketään aikuisia tai jutellut kuin omien lasten kanssa, Niinä päivinä eniten kaipasin myös sitä hetkellistä vapautta, mitä esimerkiksi työelämässä oleminen tuo. 

Kun lapset viime syksynä aloitti päivähoidon ja itse lähdin töihin, olo oli toki haikea (haikea taitaa olla varsinainen understatement, jos muistelee sitä dramaattista kyynelten vierittämistä, josta ei meinannut tulla loppua) mutta toisaalta äärimmäisen helpottunut. Olkoonkin, että se kaipaamani vapaus tarkoitti työelämään palaamista. Se tarkoitti kuitenkin myös ratikkamatkoja, jolloin voin istua hiljaisuudessa. Se tarkoitti lounaita aikuisessa seurassa. Se tarkoitti, että voisin kokea olevani hyödyllinen ja tärkeä myös muiden kuin lapsieni silmissä ja myös, että rahallisesti voisin olla "vapaampi" tekemään sitä mistä pidän. Se tarkoitti, että olen hetkellisesti vapaa, jotta voisin taas palata sinne, mikä merkitsee kuitenkin ylitse muiden ja missä minua eniten kaivataan;  kotiin perheen luoksi.

 

 

Kommentit (2)

Suvi

Ihana kirjoitus Kati! Samaa mieltä kanssasi vapaudenkaipuusta. Mukavaa keskiviikkoa. 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Matkajuttuja ja reseptejä läheltä ja kaukaa sekä etenkin elämää kahden pienen ja yhden vähän isomman minimiehen (Aron 11, Leon 5 ja Noah 3) kanssa. Kaikki tyylini mukaisessa sulassa ja ei niin sulassa sovussa, Kati's way.

Yhteistyö: Katiswayblogi@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

2017
Syyskuu
2016

Kategoriat