Meillä juhlitaan ensi kuussa kymppisynttäreitä, mikä tuntuu ihan järjettömältä. Juurihan meidän pienen pieni Aron syntyi ja teki minusta äidin ja meistä kolmesta perheen. Mun oli pakko kaivaa vanha, lähes kymmenen vuoden takainen, synnytyskertomus esiin ja fiilistellä sitä. Ajattelin jakaa sen nyt myös teille. 

Tuohon aikaan asuimme New Yorkissa ja Aron oli noin kuukausi ennen laskettua aikaa kääntynyt masussa väärinpäin. Vauvaa ei koitettu kääntää ympäri, eikä jalat edellä synnytyksestä käyty edes keskustelua. Meillä oli sektioaika varattuna kesäkuun alkuun ja siihen saakka oli tarkoitus käydä useissa kontrolleissa. Mua ei kuitenkaan ikinä jäänyt harmittamaan, että hän syntyi sektiolla vaan päinvastoin. Meidän yhteinen taival alkoi mielestäni ihan yhtä kauniisti kuin myöhemmin alateitse syntyneiden pikkuveljienkin kanssa. Mulle on jäänyt mieleen puhelu mun tädin kanssa ja kuinka hän tsemppasi mua itse molemmat synnytystyylit kokeneena, ettei sektio ole hullumpi tapa synnyttää. Se tuntui sillon tosi hyvältä ja jälkikäteen ajateltuna allekirjoitan tämän 100%. Mulla ei sinänsä ollut myöskään mitään suurempia birth plänejä tai odotuksia synnytyksen suhteen, joten en voinut suuresti myöskään pettyä, ettei asiat menneetkään omien toiveiden mukaan. Tämän kertomuksen olen siis aikanaan kirjoittanut muutama päivä synnytyksen jälkeen. 

 

 

Toukokuu 2006

"Mulla oli aika aamulla sydänkäyrän tarkastamista varten. 20 minuutin jälkeen en kuitenkaan päässytkään lähtemään kotiin, sillä hoitaja halusi mun suunnistavan ehdottomasti synnytysosastolle lisätarkkailua varten. Syy tähän oli se, että Papu oli tulossa maailmaan ja supisteluja tuli puolentoista minuutin välein. Itse en noita supisteluja tuntenut, mutta pakko se oli tietysti uskoa, kun niin kerran anturit kertoivat.

Synnärillä mut laitettiin monitoroitavaksi uudelleen ja pian lääkäri jo ilmoitti, että sektio tulisi tehdä samana päivänä. Siinä vaiheessa tunsin kyllä itsekin jo supistukset. Niinpä soitin tulevalle isälle ja muutama tunti myöhemmin oltiin matkalla leikkauspöydälle. Mulla valui kyyneleet silmistä jo ennen leikkaussaliin siirtymistä ja lääkärit ja hoitajat kyselikin, onko mulla varmasti kaikki ok. Siihen yksi lääkäreistä tuumasi, että antakaa sen olla, se itkee onnesta. 

Leikkaussalissa sain pikimmiten spinaalipuudutuksen ja koko alakroppa oli tunnoton muutamassa minuutissa. Isä sai tulla mukaan synnytykseen ja piteli mua kädestä kiinni koko toimituksen ajan. Muutaman minuutin päästä tuntuikin, kun Papu nostettiin mun mahasta. Ehdin juuri sanomaan, että vauva syntyi nyt ja samalla sekunnilla kuului maailman ihanin parkaisu. Siinä vaiheessa omat kyyneleet vaihtui kyllä jo kunnon itkuksi ja pian pieni herra tuotiin äidin suukotettavaksi. Siinä se sitten oli, maailman ihanin pieni mies... Pakahduttava tunne. <3 3005g, 46cm täyttä kultaa.

samalla hetkellä taustalla soi Simply Redin: If you don't know me by now. .

Mut vietiin heräämöön, kunnes jalkoihin alkoi palata tunto. Sillä aikaa tuore isä pääsi syöttämään ja tutustumaan pieneen poikaansa. Myöhemmin pääsin omaan huoneeseen ja sain Papun viereeni. Olo oli kuitenkin tosi "horrosmainen" johtuen vahvasta kipulääkityksestä ja Papu viettikin ekan yön vauvalassa.

Ensimmäisen yön jälkeen aloitimme rintaruokinnan. Hoitaja nosti vauvan mulle syliin ja tyyppi käänsi pään tissiä kohti ja alkoi hamuamaan sitä. Kaikki tapahtui niin omalla painollaan ja luonnollisesti, että hoitajatkin kävivät vuorotellen ihmettelemässä ja ihailemassa, miten hienosti homma toimii. Vauvan sairaalasänkyyn liimattiin "breastfeeding infant- lappu ja loppuajan Papu pysyikin visusti äidin lähellä. Sairaalan turvajärjestelyt oli melko tiukat, joilla haluttiin varmistaa, ettei Papu eksyisi vääriin käsiin. Meillä kaikilla kolmella oli tunnistusrannekkeet ja lisäksi Papun nilkassa oli myös turvahälytin. Yhden kerran se pääsikin irtoamaan ja hoitajat oli salamana paikalla tarkistamassa hälytyksen syytä.

Kaiken kaikkiaan meistä pidettiin tosi hyvää huolta ja toipuminenkin lähti tosi nopeasti käyntiin. Me päästiin kotiin maanantaina vietettyämme kolme yötä sairaalassa. Nyt me ollaan perhe. "

Edit. Pakko mainita, vaikkei sitä itse kertomuksessa ollutkaan, että olihan se leikkaushaava järkyttävän kipeä. Nousu sängystä ylös oli yhtä tuskaa ensimmäisenä päivänä, mutta pakotin itseni kävelemään sairaalan käytäviä ja loppujen lopuksi kipu oli jo paljon lievempää heti seuraavana päivänä ja tosissaan toivuin yllättävän nopeasti.

 

Näin jälkikäteen ajateltuna on yksi asia, johon en ollut osannut varautua; nimittäin itkeminen. Se sama ennen synnytystä alkanut kyynelehtiminen jatkui useamman päivää. En kokenut sen olevan puhdasta onnen itkua tai pelon itkua vaan ehkä hormoneista johtuvaa? Tottakai myös se ajatus elämän suurimman muutoksen todellisuudesta saattoi olla syynä, tiedä häntä. Myöhemmin synnyttäessä kahta nuorinta poikaa en kyllä muista itkeskelleeni samalla tavalla.

 

Niin ne vuodet on vierineet ja nyt meillä on luvassa viimeiset viralliset & isohkot kaverisynttärit. Enää pitää vaan päättää paikka, missä ne pidetään. Onneksi näitä vaihtoehtoja tuntuu riittävän. 

 

Xx Kati

 

ps. vauva.fi sivuilla voi muuten käydä kirjoittelemassa oman synnytyskokemuksensa. Mä postailen myöhemmin kaksi jälkimmäistä synnykertomusta, jotka oonkin vanhassa blogissa jo joskus jakanut. 

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Matkajuttuja ja reseptejä läheltä ja kaukaa sekä etenkin elämää kahden pienen ja yhden vähän isomman minimiehen (Aron 11, Leon 5 ja Noah 3) kanssa. Kaikki tyylini mukaisessa sulassa ja ei niin sulassa sovussa, Kati's way.

Yhteistyö: Katiswayblogi@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

2017
Syyskuu
2016

Kategoriat