Kevät, luonnon puhkeaminen kukkaan ja äitienpäivä on yksi mun ehdottomista lemppari ajankohdista. Kesä on vasta aluillaan, ihmiset kaivautuvat ulos koloistaan. Jos hyvin käy, aamiainenkin tarjoillaan suoraan vuoteeseen ainakin tämän yhden kerran vuodessa. Kahvissa saattaa olla seassa pari lusikallista poroja ja muna tarjoillaan juoksevana, mutta tarjoillaan kuitenkin. Tästä ajasta ei vain voi olla pitämättä. Kesän suunnitelmat vasta muotoutuu ja odotukset on korkealla. Itsellä on vähän jopa samanlaiset fiilikset, kuin esikoista odottaessa. Odotukset olivat korkealla oman äitiyden suhteen, mutta toisaalta mietitytti, että mitä tästä nyt tulee. Tuleeko räntää, helleaalto vai tuleeko kumpaakaan. 

Erilaisia tapoja olla äiti on yhtä monta, kuin on äitejä. Tiedostan, että siihen, miten minä kasvatan omia lapsiani vaikuttaa oma kasvatus, kulttuurillinen tausta, uskonto, luonne ja vaikka mitkä muut seikat. Aina välillä sitä miettii, että olenko mä hyvä äiti, huono äiti vai jotain siltä väliltä. Olenko täyttänyt mitään niistä arvoista tai odotuksista, jotka itselleni asetin sillon reilu kymmenen vuotta sitten. Olenko minä se äiti, joka halusin olla. Vastaus on : en todellakaan. Enkä kyllä edes haluaisi olla. Jos lapseni esimerkiksi käyttäytyisivät aina sen mukaan, miten odotin heidän käyttäytyvän, olisin enemmän kuin huolissani. Kauppareissut kohta kymmenenvuotiaan, pikkuveljen uhmakohtauksia stressaavan ja sen uhmakkaan kolmivuotiaan kanssa, joka ei isoveljen käskyjä aina kuuntele, päätyy sillointällöin tilanteeseen, että voisin mielelläni piiloutua hyllyjen taakse. Minähän olin suunnitellut kauppareissuini sellaiseksi ruusunpunaiseksi, onnelliseksi tapahtumaksi, jossa yhdessä lapsen kanssa mietitään, ostetaanko tänään puikulaperunaa vai Timoa. Vaan ei. Räntää tulee niskaan, mutta minkäs teet. Toisaalta ne samat tappelevat villipedot osaa käyttäytyä juuri ohjekirjan mukaisesti ja vielä parhaiten silloin,kun itse olen kaukana todistamasta sitä. Äidille uskalletaan näyttää kaikki kortit ja muille näytetään äidin opettamat ässät. Ja juuri se saa mut onnelliseksi.

Muistan, kun pienenä tein jotain sopimatonta ja pääsin siitä aina istumaan isän polvella ja juttelemaan, että menikö nyt Kati ihan putkeen. En muista mun isän huutaneen mulle koskaan, mutta ne lukuisat keskustelut muistan kyllä. Ihan samoille leveleille en pääse, sillä minä kyllä huudan ja paukutan käsiä yhteen, kun menee hermot. Mutta kyllä meillä myös puhutaan. Itseasiassa meillä puhutaan paljon ja sen on huomanneet myös muut. Esikoinen on erittäin hyvä keskustelemaan, eikä empaattisuudestakaan ole pulaa. Kolmivuotias ei vielä ole oppinut täysin empaattisuuden tai jakamisen saloja, mutta suunta on silti oikeahko. 

Mä en varmasti ole paras tai täydellinen äiti, mutta ihan sellainen mukiinmenevä äiti kai kuitenkin. Ja mun mielestä jokainen lapsensa perustarpeista huolehtiva, rakkautta ja huomiota antava äiti ansaitsee sunnuntaina ja vuoden jokaisena päivänä  valkovuokkokimppunsa. Siispä iso rutistus kaikille meille vuoden äideille ja oikeasti kaikille isillekin. We all rock!

 

ps. Tuo "valkovuokko takataskussa"- kuva on muuten meidän uhmakkaan pian 4-vuotiaan ottama ja suunnittelema. Innostus valokuvaukseen kulkee siis verenperintönä jo kolmannessa sukupuolessa  ainakin molempien isompien poikien osalta.  Oon asiasta enemmän kuin tyytyväinen, sillä maailma vaan näyttää tosi kivalta myös kameran linssin läpi.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Matkajuttuja ja reseptejä läheltä ja kaukaa sekä etenkin elämää kahden pienen ja yhden vähän isomman minimiehen (Aron 11, Leon 5 ja Noah 3) kanssa. Kaikki tyylini mukaisessa sulassa ja ei niin sulassa sovussa, Kati's way.

Yhteistyö: Katiswayblogi@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

2017
Syyskuu
2016

Kategoriat