Viime keväänä hakiessamme päiväkotipaikkoja kahdelle nuorimmaiselle, haimme tietysti lähimpiin päiväkoteihin, mutta tilanpuutteen vuoksi saimme paikan vähän kauempaa. Matka taittuu tähänkin päiväkotiin kävellen,paitsi pahimpina lumimyräkkäpäivinä, jolloin ratikka on ollut parempi vaihtoehto. Muutama viikko sitten päästin kuitenkin ilmoille lauseen, joka oli puristanut rintaa jo hetken;  "Miten mä ikinä tulen pärjäämään ensi talvena, kun pojat kasvaa ja paino lisääntyy, kun jo nykyään olen välillä ihan hiestä märkänä päiväkodin pihaan saapuessa" Päiväkodille vie himmeän jyrkkä ylämäki ja pahimmassa vastatuulessa ja loskassa on ollut pakko huutaa "prkl", jotta olen saanut puskettua pojat rattaissa mäen päälle. Tässä olis muuten Sisu-mainokseen hyvä idea! Äiti, vastatuuli, loska, kaksi lasta, ylämäki ja Sisu! Periksi ei anneta!

Kohta 4v voisi tietysti kävellä, mutta on kyllä sen verran vielä hidas ja aamukankea, että matkaan tuhrautuisi helposti tunti nykyisen 20 minuutin sijaan. Auto ja ruuhka ei taas tule edes kysymykseen, varsinkin kun parkkipaikka työpaikan ulkopuolella ei ole taattu. 

Molemmilla pojilla on tosi mukavat hoitajat ja varsinkin Noahilla on niin ihanat tytöt häntä hoivaamassa, että nytkin itkettää tätä kirjoittaessa. Hyvät hoitajat ei todellakaan ole aina itsestäänselvyys. Nää tyypit on niin loistavia ja se luottamus ja rakkaus, joka Noahilta kumpuaa heitä kohtaan saa mut lähtemään töihin rauhallisin mielin ihan joka aamu. Leonin ryhmässä on hoitajat ja opettajat vaihtuneet useampaan kertaan (kaikki hekin kyllä tosi mukavia), mutta nyt solmitut kaverisuhteet on pienelle miehelle tärkeitä. On ilo kuulla tarinoita päivänkulusta kuten: "me leikittiin Eemilin kanssa kuraleikkejä ja se oli MAHTAVAA!!" Toki myös Noah on ehtinyt solmia kaverisuhteita omassa ryhmässään. Kun häneltä kysyy, kuka hänen ystävä on, tulee aina reipas vastaus "Viijo" .

Eilen saimme kuitenkin soiton, jota olen toivonut ja vähän ehkä pelännyt. Pojat siirtyvät elokuusta lähipäiväkotiin ja siten matkat lyhenee ja helpottuu ihan hirmuisen paljon. Vaikka toisaalta olo on helpottunut on myös tosi haikea ja surullinen fiilis. Voisiko tutut hoitajat ja kaverit ottaa mukaan uuteen hoitopaikkaan? Onneksi tämä muutos tulee kuitenkin hitaasti ja me kaikki, äiti mukaanlukien, ehditään toivottavasti sopeutua ajatukseen. <3 voi muutos!!!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Matkajuttuja ja reseptejä läheltä ja kaukaa sekä etenkin elämää kahden pienen ja yhden vähän isomman minimiehen (Aron 11, Leon 5 ja Noah 3) kanssa. Kaikki tyylini mukaisessa sulassa ja ei niin sulassa sovussa, Kati's way.

Yhteistyö: Katiswayblogi@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

2017
Syyskuu
2016

Kategoriat