Tässä ainaisessa kamppailussani onnellisen elämän ristiretkellä, asettelen liiankin useasti marttyyrin viittaa omille hartioilleni, kun en voi sitä muidenkaan  hartioille laittaa. Se viitta on lähes aina näkymätön tai ei ainakaan synnytä toivottua reaktiota. Kukaan ei huomaa sitä eikä auta minua ottamaan sitä pois. Olen maailmankaikkeuden vääryyksien uhri.

Minä. Marttyyri. 

Eräs ystävättäreni sai mieheltään syntymäpäivälahjaksi ihan oikean marttyyrin viitan. Sellaisen mustan pitkän samettisen. Eikö olekin nerokasta? Kenenkään ei tarvitse ympärillä arvailla, että mistäs nyt tulee. On ihan selvää, että marttyyrikohtaus on päällä, ja viitan kantajalle pitää antaa hieman tilaa ja kunnioitusta.  

Marttyyriutta näkee myös miehissä. Monilla heistä on taipumus piiloutua mykkäkouluun. Se on julmaa. Viitta toimisi niin paljon paremmin. Uskon, että sen avulla saataisiin monessa perheessä tai työpaikalla aikaiseksi aika hyvät naurut.

Jaksan välillä ihmetellä, kuinka taitavasti ja nopeasti  pääsen uhrin roolin. Syy numero yksi: kotityöt. Kaikki on minun vastuulla ja muu perhe ei tajua mitään, enkä saa kiitosta koskaan. Syy numero kaksi: työ. Työpaikoilla annetaan ihan liian vähän positiivista palautetta ja kunnioitusta niille, joille se kuuluu. Erittäin harvoin mikään onnistunut projekti on yhden ihmisen aikaansaannosta ja jos koko ryhmä ei saa kiitosta, alkavat marttyyrikellot soida. Näin rakentuu toimintakulttuuri, josta on todella vaikea päästä pois. Siinä eivät enää viitat auta.  

Marttyyrinviittaan pukeutuminen on rohkea teko. Sitä on jo melko taitava elämän oppikoulussa ja osaa tunnistaan omat tunteensa. Haluan seuraavan marttyyrikohtauksen tullessa kokeilla, onko minussa voimaa heittää viitta niskaan. Epäilen.

Alle 50 päivää esitykseen, pelottaa.

Tämänkin tanssiprojektin aikana olen heittänyt viitan monta kertaa harteilleni.  Ihme, että selkärankani ei ole katkennut tai lähipiiri vetäytynyt kauemmaksi. Mutta ihan ensimmäistä kertaa tässä kirjoituksessa sanon tämän ääneen: 

Minulla on taipumusta rakennella marttyyrikohtauksia aiheesta jos toisesta. En usko, pääsen tavasta koskaan täysin eroon, mutta lupaan ainakin yrittää olla armollisempi itsellenii ja ympäristölleni. 

Kommentit (0)

Seuraa 

KAUPALLINEN BLOGI Täytän lokakuussa 50 vuotta ja toteutan nuoruuden unelmani: nousen lavalle tanssijana. Koreografiasta vastaa Hanna Brotherus. Hyvinvointiani ja tätä blogia tukeeLääkärikeskus Aava. Tässä blogissa kerron matkasta kohti parrasvaloja. Tervetuloa mukaan!