Kuva Pixabay

Muistatko säännölliset purskuttelut hampaiden fluorausliuoksella? Entä punaiset väritabletit, joilla havainnollistettiin, miten paljon hampaiden harjaamisen jälkeen yhä edelleen on plakkia jäljellä?

'Ole sitten reipas!' -minijuttusarjan jälkimmäisessä osassa käydään kunnon peruskoululaisten tapaan  kouluhammaslääkärissä.

Keskustelimme vähän aikaa sitten pienellä porukalla 1970-luvun kouluhammaslääkärikäynneistä ja tulimme siihen tulokseen, että hammashoitoa koskevissa asioissa me tuon ajan lapset toimimme nykykatsannosta käsin hämmästyttävän itsenäisesti ja tietenkin, reippaasti.

Pienestä otoksessamme yksi oli saanut alakouluikäisenä kouluhammaslääkärikäynnillä päättää itse valitseeko hän useamman hampaan poiston yläleuasta vai hammasraudat. Kahdesta pahasta hän oli valinnut pienemmän eli hampaiden poiston. Sillä samalla käyntikerralla hammaslääkäri oli poistanut hampaat, mistä oli seurannut pitempiaikainen ylähampaiden peittely ja hymyjen piilottelu. Loppujen lopuksi ratkaisu osoittautui kuitenkin hyväksi, yläleuan hampaat ovat koko aikuisiän olleet suorassa rivissä.

Meidät pienen maalaiskoulun kasvatit taas laitettiin oppilasporukoilla itsenäisesti tehdyille kouluhammaslääkärikäynneille kaupunkiin. Mukana ei ollut opettajaa, kouluavustajaa, vanhempaa tai ketään muutakaan aikuista. Kymmenen kilometrin matka kyläkoulusta kaupunkiin taitettiin mennen tullen linja-autolla. Yleensä hammaslääkärireissuun meni melkein kokonainen koulupäivä. Yläluokkien oppilaat katsoivat alaluokkalaisten perään, että porukka pysyi kasassa ja että osattiin mennä oikeaan paikkaan.

Kouluhammaslääkärimme H. oli kotoisin lähi-idästä. Hän puhui suomea ulkomaalaisella korostuksella ja varsin nopealla tempolla, niin että kaikesta ei aina välttämättä saanut selvää. Olin itse jo yläkuokkalaisen kaitsijan roolissa, kun kerran tavallisella kouluhammaslääkärireissulla sattui seuraava tapaus.

Olimme kukin vuorollamme käyneet H:n vastaanotolla porattavina ja paikattavina. Viimeisenä hammaslääkärin huoneeseen meni minua viisi vuotta nuorempi pikkuveljeni, joka oli tuolloin 2. luokalla. Veli tulikin sitten aika nopeasti H:n vastaanottohuoneesta pois. Me isommat totesimme että kaikkien hampaat olivat tulleet hoidetuiksi ja että olimme valmiina lähtemään linja-autokyydillä takaisin koululle.

Olimme kävelemässä porukalla keskustan katua kohti linja-autopysäkkiä, kun takaamme kantautui puukenkien kopinaa ja huutoa. Hammaslääkärimme H. siellä juoksi peräämme valkoisen lääkärintakin helmat lepattaen, huitoi ja huusi 'takasi, takasi!'

Selvisi että veljeni olikin saanut vasta puudutusaineen ja hänen, sekä meidän kaikkien muidenkin, olisi tietysti pitänyt odottaa odotushuoneessa, niin että puudutusaine alkaisi vaikuttaa. Varsinainen operaatio kun oli vielä edessäpäin.

Väärinkäsitys, joka hymyilyttää vielä vuosikymmenten päästä.

 

Kuva Pixabay

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Maalla kasvanut ja taajamaan kotiutunut kirjoittaja tykkää tarinoista. Kiinnostuksen kohteita ovat arki ennen ja nyt, mikrohistoria, itsetekeminen, kirjoittaminen, perhe, ympäristö ja kulttuuriperintö. Arkiset havainnot nostavat pintaan muistikuvia. Näitä juttuja kerron tässä blogissa, vuodenkierron rytmissä.

Hae blogista

Kategoriat