©kerrojokujuttu

 

1970-80 luku

Kesät ovat aurinkoisia, pitkiä ja touhukkaita. Tyttö oppii uimaan alle kouluikäisenä. Saunamökin rantaan kirmaa usein joukko lapsia, jotka ovat ensin auttaneet jossain tilan töissä, hikoilleet heinäpellolla tappityttöinä ja -poikina tai kitkeneet kasvimaata. Uimaan ei saa koskaan mennä yksin, mutta sisarus- ja serkkuparvessa riittää uimaseuraa ja isompia, jotka katsovat pienempiensä perään.

Saunamökin ranta on mutapohjainen, vain kapealle kaistalle on ajettu hiekkaa. Välillä veteen kahlatessa tytön jalka luiskahtaa hiekalta mudan puolelle. ’Iik!’ Tytön isosiskon kaverin jalassa on varmuudella nähty iilimato. Tyttöä ei huvittaisi saada sellaista kiinni omaan nilkkaansa. Uimalelun virkaa toimittaa paikatusta traktorin sisärenkaasta tehty uimarengas. Se on hyvä ja tukeva, kunhan uimari muistaa varoa, ettei raavi itseään renkaan kyljestä törröttävään venttiiliin. Lapset uivat ja polskivat, kunnes huulet sinertävät. Sitten saunaan, uimaan, saunaan, yhtä loputonta kehää.

 

Vuosituhannen vaihde

Kahden pienen lapsen äiti hoivaa ja huolehtii. Hän pakkaa rannalle eväät, viltit, hiekkalelut, varavaatteet ja pyyhkeet. Imeväisten äiti ei ui, koska rintatulehdusriski vaanii. Kun lapset kasvavat, äiti päivystää rannalla silmä kovana ja tarkkailee, että kaksi pientä päätä on pinnalla uimarannan sekametelissä. Lapsia ei koskaan palele, vaikka äidin mielestä vesi on jäätävää. ’Ei saa roiskia!’ Vähitellen äiti vieroittaa itsensä kokonaan järvivesissä uimisesta.

 

2010-luku

Nainen on tullut siihen tulokseen, että hän kuuluu arkajalkojen heimoon. Olipa kesä sitten lämmin ja helteinen tai viileä ja sateinen, se kuluu talviturkki harteilla ja karvalakki päässä. Järvissä uiminen on naisen mielestä kokonaan muita varten. Uimahalleissa ja kylpylöissä hän tarkenee uida, juuri ja juuri. Uimahallin kylmävesiallas on kuitenkin varsinainen kauhistus, jonka nainen kiertää kaukaa.

Sitten tulee ennennäkemätön kesä. Jatkuva helle kuumentaa järvivedet linnunmaidoksi. ’Nyt jos koskaan!’ päättää nainen, kaivaa uimapuvun kaapin perukoilta ja uskaltautuu pitkästä, pitkästä aikaa uimaan järvessä.

Heinäkuussa hän ui Saimaassa ja elokuussa hän ui Päijänteessä. Lisäksi hän ui erilaisissa seisovissa ja virtaavissa sekä lämpimissä ja viileissä vesissä. Lammissa, järvissä ja meressäkin hän ui. Kun kesä alkaa kääntyä syksyksi, nainen yllättää itsensä uimalla edelleen päivittäin. Hän huomaa, että loppujen lopuksi järvivesi ei enää tunnukaan iholla kylmältä, ainoastaan vähän viileältä. Ja että vedestä noustessa on virkeä olo, eikä palella yhtään.

Nainen ihmettelee, miten on mahdollista, että juuri hän, kaikista arkajaloista se kaikkein arin ja palelevaisin, on uskaltautunut vuosien tauon jälkeen uimaan luonnonvesiin? Onko tämä ohimenevä innostus vai pysyvä harrastus?  Nainen päättää jatkaa ja katsoa, tarvitaanko talviturkkia tulevana talvena ollenkaan.

 

Elokuun kuutamossakin hän ui. ©kerrojokujuttu

Kommentit (0)

Seuraa 

Maalla kasvanut ja taajamaan kotiutunut kirjoittaja tykkää tarinoista. Kiinnostuksen kohteita ovat arki ennen ja nyt, mikrohistoria, itsetekeminen, kirjoittaminen, perhe, ympäristö ja kulttuuriperintö. Arkiset havainnot nostavat pintaan muistikuvia. Näitä juttuja kerron tässä blogissa, vuodenkierron rytmissä.

Kategoriat