©kerrojokujuttu

 

Kodinhoitohuoneen nurkassa on ihan tavallinen kaappi. Alun perin tämä kiintokalustekaappi oli tarkoitus kiinnittää kodinhoitohuoneen seinälle. Siinä se on kuitenkin nököttänyt pöytätason päällä viimeiset kymmenen vuotta omassa sopukassaan. Se on juuri sellainen kaappi, johon tulee sullottua kaikkea ylimääräistä ja sitten tavaroiden ja koko kaapin olemassaolon voi unohtaa.

Tosiasiassa kaapin ovea avaamattakin tiedän, että sen alimmalla hyllyllä on kaikki nämä vuodet ollut sininen kori, johon on säilötty tumma villainen käärö, neulepuikkoja ja käpristynyt, kellastunut aikakauslehti.

Juuri niin, korissa on keskeneräinen käsityö, puolitekoinen palmikkoneulepuseroni  1990-luvulta. Puseron neulomisen aloittamisen tarkkaa ajankohtaa en muista, mutta kopassa on neuleohje, joka on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/1994. Sopivasti lehden kannessa näyttää olevan yhtenä teemana Aika&Minä.

 

 

©kerrojokujuttu

 

©kerrojokujuttu

 

Neulepuseron takakappale on valmis ja etukappale osittain. Neulominen on tyssännyt etukappaleen kainalokavennuksiin. Pidän luetun ymmärtämistä arvossaan, mutta neuleohjeiden 1x2-kielelle olen omituisella tavalla sokea. Silmukoiden luominen ja suora neule menettelevät, mutta kun neule etenee kavennuksiin, en osaa enää tulkita ohjeita ja joudun tunnustamaan rajallisuuteni. Niin on käynyt tässäkin tapauksessa, silloin joskus yli kaksikymmentä vuotta sitten.

Yhden villatakin olen onnistunut elämässäni neulomaan ja se tapahtui niin, että sivuutin kokonaan kirjalliset neuleohjeet. Niiden asemesta tein paperikaavat ja sitä mukaa kun neule eteni, mallasin ja tein neuleen kavennukset kaavan avulla. Pitäisikö palmikkoneulepuseron kohdalla yrittää samaa? Haluaisin nimittäin jatkaa sen neulomista. Alkaisihan jo olla korkea aika saada pusero käyttöön! Onneksi tuo palmikkoneulemalli on mielestäni ajaton ja tykkään siitä edelleen.

 

©kerrojokujuttu

 

On myös eräs toinen mutta. Sain neulepuseroon tarkoitetut villalangat äidiltäni joskus 1990-luvun puolivälissä. Lanka on kotitilan omien lampaiden luonnonmustasta villasta kehräämössä kehrättyä lankaa. Neuleen osista puuttuu yli puolet, mutta lankaa ei ole kovin montaa vyyhtiä jäljellä. Se ei välttämättä riitä koko puseroon. Voisin saada lisää samanlaista lankaa vain purkamalla luonnonmustasta villalangasta neulotun, vähällä käytöllä olleen villavaatteen, jonka sain äidiltä joululahjaksi kauan sitten.

Palmikkoneulepuserohankkeeni käynnistyi joskus 1990-luvun puolenvälin paikkeilla. Milloin tämä ikuisuusprojekti sitten jäi kesken? Sitäkään en tarkalleen muista, mutta vuosituhannen vaihteessa omassa elämässä tapahtui paljon. Vuonna 1998 äiti sairastui vakavasti. Syksyllä 1998 aloin odottaa hartaasti toivottua esikoistamme. Esikoinen syntyi toukokuussa 1999. Viikkoa myöhemmin äitini kuoli. Iso ilo ja suru kulkivat käsikädessä.

Muutimme ja paria vuotta myöhemmin perheemme täydentyi kuopuksella. Minulla oli kädet täynnä työtä kahden pienen lapsen kanssa. Rakensimme talon ja muutimme jälleen, mutta kaikissa muutoissa keskeneräinen villaneule kulki mukana omassa kopassaan, tietenkin, enhän koskaan kuvitellutkaan voivani luopua siitä.

Sitä mukaa kun puran keskeneräisen villapuseron tarinaa, huomaan setviväni erästä mielen vyyhtiä ja vähitellen neuletyön keskeneräisyyden perimmäinen syy alkaa valjeta. Kyse on enemmästä kuin vain keskeneräisestä villapuserosta. Samassa sinisessä kopassa kodinhoitohuoneen kaapin alahyllyllä asuvat kaipaus ja suru.

Toki parissakymmenessä vuodessa aika on auttanut, pahin äidin ikävä helpottanut ja suru muuttanut muotoaan. Ja totta ihmeessä, näihin vuosiin mahtuu lukuisia iloisia ja onnellisia asioita. Päällimäisimpiin ilon aiheisiin kuuluu vaikkapa se, että esikoisesta on kasvanut tolkun ihminen, joka on lentänyt pesästä omalle oksalleen opiskelemaan.

Olisiko tullut aika neuloa pusero valmiiksi?

♥ Pyhäinpäivän aikaan äitiä ja kaikkia rakkaita, edesmenneitä läheisiä lämmöllä muistaen. ♥

 

©kerrojokujuttu

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Maalla kasvanut ja taajamaan kotiutunut kirjoittaja tykkää tarinoista. Kiinnostuksen kohteita ovat arki ennen ja nyt, mikrohistoria, itsetekeminen, kirjoittaminen, perhe, ympäristö ja kulttuuriperintö. Arkiset havainnot nostavat pintaan muistikuvia. Näitä juttuja kerron tässä blogissa, vuodenkierron rytmissä.

Hae blogista

Kategoriat