Kuva Pixabay

Koulu oli loppusuoralla ja penkkarit juhlittu. Olin lukulomalla valmistautumassa ylioppilaskirjoituksiin. Tai, eihän se varsinaisesti mitään lomaa ollut, vaan totista puurtamista. 1980-luvun puolivälissä ei ollut vielä keksitty hajautettua ylioppilastutkintoa, vaan kaikki aineet kirjoitettiin yhteen pötköön samana abikeväänä.

Oli kunnon lumitalvi. Läksin välillä ulos tuulettumaan ja hiihtämään lähimetsään. Ladulla tuli vastaan naapurin emäntä, äitini ikätoveri ja ahkera sivakoija. Pysähdyimme juttelemaan ja puhe kääntyi tulevaisuuden suunnitelmiini. Suksisauvoihini nojaillen kerroin, etten oikeastaan tiennyt vielä ollenkaan, mitä haluaisin opiskella ja tehdä työkseni. Naapurin emäntä totesi ’Kyllä jokahinen ajan mittaan sen oman paikkansa löytää.’

Tämän kevään abiturientit ovat parhaillaan lukulomalla valmistautumassa ensi maanantaina todenteolla alkaviin ylioppilaskirjoituksiin. Oma esikoiseni on heidän joukossaan. Hajautettu yo-tutkinto ei näytä mitenkään keventäneen luku-urakkaa. Päin vastoin, nykyabeilta vaaditaan paljon, he saavat tehdä valkolakkinsa eteen vielä enemmän töitä kuin vanhempansa. Samalla kun abit opiskelevat yo-kirjoituksiin, ajatuksissa pyörivät jo tulevaisuuden suunnitelmat. Yhteishaku yliopisto- ja ammattikorkeakouluopintoihin käynnistyy maaliskuun puolivälissä. Sittenkö pitäisi jo tietää, mihin  hakulomakkeen ruutuihin laittaa rukseja ja millainen suunta valita omalle urapolulle?

Se oma paikka löytyi vähitellen. Ylioppilaaksitulon jälkeen puntaroin erilaisia vaihtoehtoja välivuoden verran. Sinä aikana kävin mm. puoli vuotta kestäneen talouskoulun ja olin töissä lautatarhalla. Hakuoppaasta löysin koulutusohjelman, joka nivoi yhteen mielenkiinnon kohteitani. Luin pääsykokeisiin ja pääsin opiskelemaan. Opiskelin ja tein välissä monenlaisia kesätöitä. Valmistuin ja lopulta löysin koulutustani vastaavaa työtä ja paikkani työelämässä.

Eihän se tietenkään noin suoraviivaista ollut. Kaikkeen tuohon kului aikaa useita vuosia. Ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen vaihdoin opiskelupaikkakuntaa. Opinnoissa oli monia välitavoitteita ja piti tehdä töitä saavuttaakseen ne. Valmistumiseni aikaan 1990-luvun alkupuolella oli synkeä lama-aika. Seurasi työttömyyttä, lisäopintoja ja erilaisia pätkätöitä, mutta yhtä kaikki, menin elämässä eteenpäin. Kaikesta opinnoissa ja työssä aiemmin opitusta oli aina hyötyä, kun siirtyi seuraavalle askelmalle.

Minkä neuvon antaisin abeille, jotka ovat lähdössä etsimään omaa paikkaansa? Ainakin sen, että kannattaa uskoa itseensä, omiin unelmiinsa ja seurata kiinnostuksen kohteitaan. Mutta myös sen, että yhteishakulomakkeen ruksimisessa ei ole kysymys yhdestä ainoasta, vaan ensimmäisestä valinnasta.

Kuulin taannoin, kun toimittaja ja opinto-ohjaaja keskustelivat radiossa. Toimittaja oli tekemässä juttua jossain opojen isossa yhteistapahtumassa. Jutusta jäi mieleen opon neuvo: nykynuorelta ei kuulemma pidä enää kysyä ’Mikä sinusta tule isona?’ Sen sijaan kysymys pitää asettaa näin: ’Mitä mielenkiintoista aiot tehdä seuraavaksi?’ Ammattiura kun ei enää välttämättä ole se yksi ainut, koko elämän mittainen, vaan yhteen työuraan voi mahtua useampia toisiaan täydentäviä ammatteja ja opintopolkuja.

 

©kerrojokujuttu

Kommentit (0)

Seuraa 

Maalla kasvanut ja taajamaan kotiutunut kirjoittaja tykkää tarinoista. Kiinnostuksen kohteita ovat arki ennen ja nyt, mikrohistoria, itsetekeminen, kirjoittaminen, perhe, ympäristö ja kulttuuriperintö. Arkiset havainnot nostavat pintaan muistikuvia. Näitä juttuja kerron tässä blogissa, vuodenkierron rytmissä.

Kategoriat