Kuva Pixabay

Onnekseni en polta tupakkaa, tammikuuni on suhtkoht tipaton ja ruokavalioni lähes lihaton. Pyrin harrastamaan kunto- ja hyötyliikuntaa säännöllisen epäsäännöllisesti osana normaaliarkea. Uskon pikemminkin jatkuvaan itsensä tsemppaamiseen kuin kertarysäyksellä tehtäviin elämänmuutoksiin. Kaikesta huolimatta menin tekemään yhden uudenvuodenlupauksen.

Keski-ikään mennessä kotiin on kertynyt mittava kokoelma hankittua, itsetehtyä, lahjaksi saatua ja perittyä omaisuutta. Kerroksellisuus ja tavaroihin liittyvät tarinat ja muistot kertovat perheemme tarinaa ja tekevät omasta kodista kodikkaan. Pitäisi vain pystyä päättämään, mikä on tarpeeksi ja mikä kaikki on tarpeellista. Näihin kysymyksiin lupasin itselleni etsiä vastauksia vuonna 2020.

Olen aika huono luopumaan tavaroista, parantamisen varaa on. Luopumisen asemesta yritän kierrättää ja keksiä uusiokäyttöä kaikenlaiselle. Monesti se onkin ihan paikallaan, mutta kaikki tietävät, mitä 'tätä voi joku vielä joskus tarvita -tavaroille' pitemmän päälle tapahtuu. Kaapit, laatikot ja varastot pullistelevat ja kun se kaunis päivä koittaa, jona voisin käyttää keittiön laatikon kätköissä lymyäviä perintösokeripihtejä a) en joko löydä niitä tai b) en muista sellaisia omistavanikaan.

Siinä missä vanhempieni sukupolven iskelmä oli Reijo Taipaleen Rakasta, kärsi ja unhoita, oman sukupolveni iskulause taitaa olla Vähennä, karsi ja selkeytä. Marie Kondon Siivouksen elämänmullistava taika on tuttu, mutta isosti jätesäkkityyliin tehtävä konmaritus ei minua innosta. Haluan käydä kaapit ja laatikot läpi rauhassa, vähän kerrallaan. Tärkeää on myös miettiä karsittaville tavaroille oikea loppusijoituskohde: hyötykeräyspiste, kirppari, kierrätyskeskus tai roskis. Jäteastia on luonnollisesti se viimeinen vaihtoehto. 

Vuoden ensimmäisenä päivänä aloitan itse itselleni asettamani Vähän kerrassaan vähemmän -haasteen. Ensi töikseni käyn läpi laatikon, joka on täynnä postikortteja. Kyllä, olen säilyttänyt postin meille viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana kantamat postikortit, ajalta ennen whatsappia, silloin kun vielä lähetettiin syntymä- ja nimipäiväonnittelukortteja ja tervehdyksiä matkoilta.

Olen kuin arkeologi kaivauksilla. Selailen, järjestelen ja luen jokaisen kortin. Luen isovanhempien lapsenlapsille lähettämien korttien tekstejä nyt eri tavalla kuin ruuhkavuosina. Luen korteista paljon rakkautta ja välittämistä, mutta rivien välistä myös ikävää ja kaipausta. Pitkän välimatkan takia isovanhemmat ja lapsenlapset eivät nähneet toisiaan jatkuvasti arjessa. Korteista näkee niin lasten kasvamisen kuin isovanhempien vanhenemisen.

Homma etenee hitaasti, mutta aikaa on. Suurimman osan korttilaatikon sisällöstä säästän, poistettavaa kertyy lopulta pieni nippu. Jos karsin vaikka vain tavaran päivässä, tämän (karkaus)vuoden lopussa kodissamme on 366 esinettä vähemmän. Merkityksellistä ei kuitenkaan ole pelkkä tavarasta luopuminen, vaan myös itse prosessi. Rauhassa karsiminen piirtää esiin ajankulun. Hitaasti luopumalla saan enemmän.

 

Kuva Pixabay

Kommentit (2)

Pastaakos tässä
Liittynyt28.10.2018
1/2 | 

Voi että kun osut naulan kantaan!

Päätin nelisen vuotta sitten tehdä komeroilleni edes "jonkinlaisen" puhdistuksen. Kun tiesin, että niiden rakkaiden muistojen lisäksi sieltä löytyy ihan liikaa kaikkea turhaa, tarpeetonta ja rikkinäistä, jota ei edes muista omistavansa.

Periaatteella; "jos en muista kyseistä tavaraa, ei minun tarvitse sitä säilyttää" hävitin monta jätesäkillistä juuri sitä turhaa tavaraa. Mutta tosiaan itse se prosessi... Se ei tapahtunut päivässä eikä viikossa. Ja kuinka mullistava se tapahtuma henkisesti olikaan. Ihan jokaista rasiaa, korua, postikorttia, piirrosta, vihkoa, nukkea, matkamuistoa ja mitä tahansa tavaraa pidellessäni ja punnitessani sen tärkeyttä itselleni, kävin läpi tarinan sen tavaran takana. Itkin ja nauroin. Kaikkein puhuttelevimmat muistot säilytin. Luovuin paljosta ja toisaalta koin myös itse jotenkin puhdistuvani, silti oli jopa tuskallista luopua menneisyydestä.

En edes tiennyt tarvitsevani kyseistä raivausta. Enkä arvannut, että se irti päästäminen antaisikin tilaa jollekin uudelle. :)

LiisaHelena
Liittynyt13.7.2016
2/2 | 

Kiitos kommentistasi! Näin juuri, tärkeää ei ole pelkästään määränpää, vaan myös sinne taitettu matka. Ja totta tosiaan, kun jostain luopuu, tulee tilaa uusille asioille.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Maalla kasvanut ja taajamaan kotiutunut kirjoittaja tykkää tarinoista. Kiinnostuksen kohteita ovat arki ennen ja nyt, mikrohistoria, itsetekeminen, kirjoittaminen, perhe, ympäristö ja kulttuuriperintö. Arkiset havainnot nostavat pintaan muistikuvia. Näitä juttuja kerron tässä blogissa, vuodenkierron rytmissä.

Hae blogista

Blogiarkisto