Parin viikon sadejakson jälkeen sää näyttää vihdoin poutaantumisen merkkejä. Mustikka-aika alkaa olla käsillä. Puen hyttysen- ja kaiken varalta myös sateenkestävää päälle ja laitan vaelluskengät jalkaan. Vielä eväät reppuun, marjaämpäri sekä poimuri varastosta ja niin olen valmis tutkimaan, mikä on marjametsän anti.

Löysin pari vuotta sitten kirpparilta nostalgisen Marja-Maija-poimurin, joka on mukanani marjareissuilla. Lapsuudenkodissani oli samanlainen poimuri. Sitä käytti aina äiti. Luultavasti perheen yhteisestä sopimuksesta katsottiin, että näin oli tehokkainta toimia. Muut perheenjäsenet poimivat mustikoita käsin. Pienimmät noukkivat marjat mukeihin ja isommat ämpäreihin. Parhaat mustikkakankaat olivat Salpausselillä. Useimmiten mustikkareissut suuntautuivat kotoa joko etelään ensimmäiselle tai pohjoiseen toiselle Salpausselälle. Kotipaikka sijoittui näiden reunamuodostumien väliin.

Mustikkaan lähdettiin isolla porukalla koko päiväksi. Mustikka-aika ajoittui maatilan kiireisen rehu- ja heinäntekosesongin jälkeiseen suvantokohtaan. Näin ollen myös isä, kesäaikaan kiireinen maanviljelijä kädet täynnä työtä, ehti yleensä mukaan mustikkaan.

Mustikkasopan suurkuluttajana isän oli oikeastaan syytäkin olla mukana mustikassa. Äiti keitti ainakin pari kertaa viikossa kattilallisen mustikkasoppaa ja sitä oli aamupuuron kanssa tarjolla lähes joka aamu. Koko perheelle maistui mustikka muodossa jos toisessa ympäri vuoden. Aika usein kävi niin, että kun oltiin menossa jonnekin juhliin tai kyläpaikkaan, matkalla todettiin että pikkuveljen suupielet ovat ihan mustikkasopassa. Äiti sai sitten olla hinkkaamassa niitä nenäliinalla puhtaiksi.

Lapsena tehdyt marjanpoimintareissut opettivat arvostamaan ja hyödyntämään luonnonantimia, mutta eräänlaisena piilo-opetussuunnitelmana marjastukseen sisältyi myös metsässä liikkumisen ja suuntavaistotaitojen kehittäminen. Yhä parempaa marja-apajaa etsiessä piti samalla painaa mieleen maamerkkejä - kiviä, kantoja, erikoisenmallisia puita, muurahaispesiä ja tarkkailla auringon suuntaa, jotta osasi takaisin lähtöpisteeseen. Ja mikä ihme siinä oli, että paras marjapaikka löytyi yleensä aina silloin kun piti lähteä pois metsästä?

Kotiin palattua marjastajilla oli edessä vielä toinen urakka, kun mustikat piti puhdistaa ja säilöä pakkaseen. Puhdistuksessa oli vuosien varrella käytössä erilaisia innovaatioita pölynimuriin liitettävästä suppilosta pyöreään marjaseulaan. Paras pudistusväline kautta aikojen saattoi kuitenkin olla sukulaismiehen tekemä marjalauta. Se oli yksinkertainen suorakaiteenmallinen levy, jossa oli karhea pinta ja listoista pitkille sivuille naputellut reunat. Levy asetettiin kaltevaan kulmaan ja yläpäästä valutettiin roskaisia marjoja pieni erä kerrallaan alaspäin. Roskat noukittiin levyn päältä pois ja puhtaat marjat tippuivat levyn alapäästä omaan astiaansa. 

Sama tehtävä on nyt minulla edessä. Kesän ensimmäiset mustikkalitrat odottavat ämpäreissään puhdistamista. Soppaa niistä ei kuitenkaan keitetä, vaan meillä mustikat syödään mustikoina.

Kommentit (2)

Seuraa 

Maalla kasvanut ja taajamaan kotiutunut kirjoittaja tykkää tarinoista. Kiinnostuksen kohteita ovat arki ennen ja nyt, mikrohistoria, itsetekeminen, kirjoittaminen, perhe, ympäristö ja kulttuuriperintö. Arkiset havainnot nostavat pintaan muistikuvia. Näitä juttuja kerron tässä blogissa, vuodenkierron rytmissä.