Keskiviikko aamu.

Yksi lapsista leirillä, toisen vein hoitoon 

ja kolmannen otin mukaani salille.

Kävin tekemässä oman treenin. 

Lapsi istui odottamassa minua aulassa,

puhelimen kanssa.

Halusi tulla mukaani pukuhuoneeseen odottamaan kun käyn suihkussa.

Pukuhuoneessa itki nainen.

Tiukkaan treenattu vartalo tärisi itkusta.

Hän kertoi kokeneensa juuri jotain kamalaa.

Aivan kamalaa.

Häneltä oli kysytty onko hän raskaana kun hänen maha pömpöttää.

Hän itki sitä vääryyttä mitä oli kokenut.

Sitä, että hänen vartalo on toisten omaisuutta.

Sitä, että kuka vain voi kysyä toiselta noin.

Häntä oli loukattu syvästi.

Hän oli väsynyt perheen sairastelujen johdosta ja

silti hän oli tullut treenaamaan.

Hän kysyi näyttääkö hänen mahansa raskausmahalta.

No, ei näytänyt ei.

Maha oli niin litteä kuin vain naisella voi olla.

Ei pömppöä, makkaroista puhumattakaan.

Mietin että miten minä, keski-ikäinen ylipainoinen nainen, voin

häntä lohduttaa.

Kerronko, että meidän pienin odottaa jatkuvasti että

mahastani tulee vauva, koska se on yhtä iso

kuin päiväkodin raskaana olevalla hoitajalla...

Mitä siinä tilanteessa pitää sanoa?

Mietin myös vieressäni istuvaa lasta.

Miten lohdutan itkevää naista niin että 

lapsikin ymmärtää mistä on kyse.

Miten ylipäätään suojelen lasta tuolta naisten vartaloille

kohdistetulta paineelta?

Vältän puhumasta laihduttamisesta lasten kuullen.

En puhu siitä paljonko paino on tippunut tai ollut tippumatta.

Uusia ennätyksiäni kyllä hehkutan.

Sitä kuinka hyvältä tuntuu kun jalkaprässi liikkuu ohjelmassa olevat

sarjat sadan kilon painon kanssa.

Tai siitä kuinka mahtava tunne tulee kun teen koko 

patteriharjoituksen läpi.

Kerron kyllä myös jos treeni ei oikein kulkenut,

en jaksanut tai ei kiinnostanut.

Sekin lienee normaalia elämää ettei aina jaksa.

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset.

Yritän opettaa että tärkeintä on yrittää.

Haastaa itsensä ja yllätyy.

Kokeilee rohkeasti ja nielee pettymykset.

Ei pelkästään liikunnassa vaan

ihan kaikessa tekemisessä.

Itkevälle naiselle sanoin, että minustakin on väärin, että

kuka tahansa voi arvostella kenen tahansa vartaloa.

Tai kysyä henkilökohtaisia kysymyksiä miettimättä 

miltä se toisesta mahtaa tuntua.

Sanoin myös uudestaan että hänen mahassaan tai vartalossaan ei ole

mielestäni mitään vikaa.

Sanoin myöskin että jokaisen vartalo on jokaisen aikuisen oma asia.

Mitäpä siinä muuta voi sanoa?

Lapsen kanssa juttelin vielä siitä ettei

vartalolla tai ulkonäöllä ylipäätään ole suurta merkitystä.

Tärkeämpää on sisäinen kauneus, se kuinka toimii ja mitä

tekee.

Sitten mentiin syömään hampurilaiset lapsen toiveesta.

Mitäpä sitä muutakaan voi :)

 

 

 

 

Kommentit (1)

Seuraa 

Nelikymppinen, viiden lapsen koti(sijais)äiti joka arkirumban kieputuksessa opettelee pitämään parempaa huolta myös itsestään. Blogi löytyy myös facebookista. https://www.facebook.com/kieputusta/?ref=aymt_homepage_panel