Kirjoitin otsikoksi ensin "Miten avioliitto saadaan kestämään", mutta totesin sitten ettei minulla ole siihen vastausta.

Sen tiedän että tahtomista siihen vaaditaan.

Sitä että tahtoo pysyä yhdessä.

Tahtoo rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Me sanoimme toisillemme tahdon tasan 14 vuotta sitten minun rippikirkossa.

Silloin ei ollut pääsiäinen, eikä keskiviikko.

Se oli tavallinnen maaliskuinen lauantai pienessä pohjoisen kaupungissa.

Tuuli oli kylmä ja vähän lunta satoi vaakatasossa.

Meillä ei ollut varaa (eikä haluakaan) järjestää isoja häitä.

Paikalla oli viitisenkymmentä tuttua.

Omat perheet, yhteiset ystävät, molemmilta yksi serkku ja setä/täti.

Mukava päivä.

Hääjuhla kuvattiin videokasetille ja myöhemmin mies nauhoitti siihen päälle elokuvan, Peto II, kertookohan se jotain...

Viikonloppuna luin lehdestä avioerosta juttua.

Tilaston mukaan vuonna 2014 eroon päättyi 13.700 avioliittoa. Avioeroriski on suuremmillaan kolmantena avioliitto vuotena ja eroon päätyneet liitot kestivät keskimäärin 9 vuotta. Eronneiden naisten keski-ikä on 42 vuotta ja miesten 44 vuotta.

Yleisimmäksi avioeron syyksi oli kirjattu vuorovaikutusongelmat ja puolisosta vieraantuminen. Uskottomuus, väkivalta ja alkoholi ovat harvinaisempia eron syitä.

Puuttuuko eroon päätyneistä liitoista se tahtominen? Myötä- ja vastamäessä? En tiedä. Olen seurannut läheltä pari avioeroa ja ajoittain ihmetellyt syitä. Ei (onneksi) ole minun asia ratkaista niiden järkevyyttä, en tuomitse ketään. Enkä varmastikaan ole mikään asiantuntija enkä edes oikeutettu neuvomaan. Lasten puolesta kovasti harmittaa, varsinkin jos ero on riitaisa ja lapsia käytetään pelinappuloina.

Olemme ehkä olleet onnekkaita kun liittomme on kestänyt ja vahvistunut matkan varrella. Olemme eläneet yhdessä lapsettomuuskriisin, taloudellisen ahdingon, sairauden ja arjen haasteet erityislasten kanssa. Sovimme ennen naimisiin menoa ettei meidän lapsesta tule avioerolasta, ehkä sillä liitto on pysynyt kasassa, tiedä häntä. 

Tänä aamuna pysähdyin katsomaan perhettämme. Harvinainen arkiaamu kun kaikki olivat yhtä aikaa hereillä ja alakerrassa. Seitsemän jälkeen kaikki seitsemän henkeä oli keittiössa aamupalalla. Iloista juttelua ja höpöttelyä. Kaikilla vähän kiire, mutta hyvä mieli. Koululaiset lähtivä kouluun. Vietiin pienin hoitoon ja mentiin miehen kanssa yhdessä salille. Kummallakin oma treeni, välillä mies vilkutti minulle toiselta puolelta salia. Pieniä asioita. Pieniä tekoja jotka eivät paljon vaadi, mutta antavat paljon. Kosketus ohi mennen, katse, hymy. Niillä pärjää hyvin.

Kotona saunottiin kahdestaan, muisteltiin häitä. Oltiin hetki kahdestaan rauhassa. Pieniä hetkiä arjen kiireessä. Pieniä ja niin tärkeitä. 

-Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.-

 

 

 

 

Kommentit (2)

Seuraa 

Nelikymppinen, viiden lapsen koti(sijais)äiti joka arkirumban kieputuksessa opettelee pitämään parempaa huolta myös itsestään. Blogi löytyy myös facebookista. https://www.facebook.com/kieputusta/?ref=aymt_homepage_panel