Tartuin Oneironiin vasta pitkään harkittuani ja hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Hyvä että odotin: pitkän syksyn pitkien työpäivien jälkeen se olisi ollut liikaa. Joulun jälkeen hyvin nukkuneena ja liikaa syöneenä minussa oli tarpeeksi virtaa.

Olin aivan varma, että inhoaisin Oneironia. Kaikki mitä olin lukenut siitä, kuulosti tekotaiteelliselta ja tarkoituksellisen vaikealta.

Olin ihan väärässä. Oneiron vaatii vähän keskittymistä, mutta palkitsee lukijan ruhtinaallisesti. 

Ymmärrän silti senkin, että Oneironia voi pitää teennäisenä.

Kirja tapahtuu valkoisessa tilassa, elämän ja kuoleman pitkässä välimaastossa. Alaotsikoltaan se on Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista, ja ne sekunnit ovat pitkiä. Siinä on seitsemän kertojaa, jotka kertovat oman kuolemansa tarinan enemmän tai vähemmän luotettavasti. Naiset ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, joten se kuvaa tavallaan koko maailmaa. On helppo uskoa, että Laura Lindstedt on rakentanut Finlandia-palkittua teosta kahdeksan vuotta.

Minusta Oneiron oli ennen kaikkea virkistävä. Sen rakenteessa oli tarpeeksi arvoitusta pitämään mielenkiintoni yllä, Lindstedtin kieli oli enimmäkseen kaunista ja tarkoituksenmukaista ja kerronnan muoto vaihteli. Oli puhtaasti hauskaa lukea romaania, joka ei tavallaan pysynyt genressään.

Minusta naisista kiinnostavin oli juutalainen nälkäperformanssitaiteilija Shlomith, joka sai eniten tilaakin. Humanistiystäväni piti hänen osuuksiaan turhan luentomaisina ja tuttuina, mutta tällaiselle journalistikoulutuksen saaneelle tällainen tapa sivistyä on mieluisa.

Kirjan kauneusvirhe on Sami Sillanpään nimiin tuikattu "Hesarin artikkeli", joka ei (toivottavasti) läpäisisi Hesarin seulaa. Ei uutista kirjoiteta noin. Erityisesti tämä ihmetytti siksi, että Oneironin lopussa Lindstedt kiittää vuolaasti kymmeniä ihmisiä avusta. Ehkä tuo artikkelikin olisi kannattanut luetuttaa uutistoimittajalla.

Sekin harmitti minua, ettei kirjasta käy ilmi, mitä sen nimi tarkoittaa. No, säästän teiltä googlaamisen vaivan ja kerro, että unta. Se käy ilmi muun muassa tästä Hanna Jensenin tekemästä Laura Lindstedtin haastattelusta , joka on julkaistu Suomen Kuvalehdessä.

Suositus: Hänelle, joka ajattelee kuolevansa.

Alku (osa, koska ensimmäinen kappale vie noin sivun):

Kuvittele, että olet puolisokea. Miinus yksitoista diopteria. Kuvittele optikkoliikkeen hämärä näöntarkastushuone. Istut mukavalla nahkatuolilla ja pelkäät, että menetät näkösi kokonaan. Olet laskenut vanhat silmälasisi varovasti pöydälle. Muovikehykset, kymmenen vuotta sitten sähkönsiniset, ovat naarmuuntuneet. Olet kiinnittänyt toisen sangan paikoilleen teipillä, olet värittänyt teipin huopakynällä siniseksi. Vuodesta toiseen olet mieluummin nähnyt huonosti kuin selvittänyt näkösi todellisen tilan.

Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Teos 2015. 432 sivua.
 

Kommentit (5)

M-L

Lainasin kirjastosta viikon vippinä, mutta en onnistunut lukemaan sitä niin nopeasti. Koska pidin siitä kovasti, niin ostin omaksi. Vaatii tosiaan keskittymistä, mutta on niin kiehtova, että pakko lukea loppuun. Joskus varmaan luen uudelleen.

Mari - KK
Liittynyt1.10.2013

M-L, hyvä ostos. Uskon että Oneiron kestää aikaa.

Riikka // antakeearmoo, kiitos linkistä! Oli kiinnostava lukea ajatuksesi. Minun ajatuksiani kuoleman jälkeisestä olemattomuudesta se ei muuttanut - luin sen ihan ajatusleikkinä vaan. Kiinnostavaa, että sinä löysit siitä vahvistusta omalle ajattelullesi.

Seuraa 

KK:n toimituspäällikkö Mari Paalosalo-Jussinmäki uskoo, että jokaiselle kirjalle on lukija. Tässä blogissa hän yrittää yhdistää kirjat ja ihmiset.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014