Ensin kysymys: Kumpi kansi on sinusta hienompi? Vasemmalla on kirjan suomalaispainos, oikealla amerikkalainen alkuperäisteos. 

Sitten asiaan: Jos luet vain yhden kirjan vuodessa, valitse Jonathan Franzenin Purity. Ei siksi, että se olisi erityisen täydellinen, vaan siksi, että se on iso, ajankohtainen ja mieltä myllertävä.

Purity ei ole yhtä hienostunut kuin Franzenin aiemmat romaanit. Paikoin sen kieli on suorastaan latteaa - tosin luin kirjan englanniksi, joten en osaa sanoa suomennoksesta mitään. Välillä Franzen ajautui jaarittelemaan niin, että lukeminen muuttui velvollisuudeksi. Sitten Franzen (tai minä itse, mistä sen tietää) nappasi taas ajatuksesta kiinni ja vei mukanaan.

Kirjan nimi on englanniksi sama kuin suomeksi, sillä Purity on etunimi. Kirjan moottori Purity on 24-vuotias nainen, jonka ainoa sukulainen on äiti. Purityä kutsutaan lempinimellä Pip, siis kuten Charles Dickensin romaanissa Suuria odotuksia tai Loistava tulevaisuus, kumpaa suomennosta nyt haluatkaan ajatella. Pipin äiti, varsinainen Miss Havisham -hahmo, ei suostu kertomaan, kuka Pipin isä on. Tarinan kiertyessä auki selviää, ettei Pip oikeastaan tiedä mitään äidistäänkään.

Jättimäisen opintolainan ja identiteettikriisin ahdistama Pip alkaa selvittää isänsä henkilöllisyyttä ja ajautuu tietovuotaja Andreas Wolfin perustamaan Sunlight-projektiin. Wolf on toiminut DDR:n hallinnon vastaisessa liikkeessä ja jatkanut kommunismin romahdettua salaisuuksien paljastamista internetin avulla. Idealismin hinta ovat yksinäisyys, maanpako ja paljastumisen pelko.

Pip ja Wolf ovat vain yksi Purityn monista päähenkilöistä. Franzen kuljettaa tarinaa seitsemän näkökulman kautta ajassa edestakaisin ja käsittelee 1980-luvun Itä-Saksan lisäksi Julian Assange -tyylistä aktivismia. Jossain kirjan vaiheessa Pip toteaa, että Stasi ja yksityisyyttä uhkaava internet ovat molemmat järjestelmiä, joista ei voi erota, eikä niissä oikeastaan ole paljonkaan eroa.

Purityn tyylilaji heittelee kolumnista päiväkirjaan, mikä tekee siitä hitusen rasittavan lukukokemuksen. Kirjan merkitys avautui ainakin minulle vasta lukemisen jälkeen: Purity ja sen ajatukset eivät jätä rauhaan. Sitä paitsi sen loppu on suloinen, optimistinen ja no, dickensmäinen.

Suositus: Hänelle, joka on joskus googlannut nimensä.

Alku: 

"Voi pupuliini, kyllä on mukava kuulla sinun ääntäsi", sanoi tytön äiti puhelimessa. "Tämä kroppa taitaa pettää minut taas. Toisinaan tuntuu, ettei koko elämäni ole muuta kuin kropan alituista pettämistä."

"Eikö kaikkien elämä ole sellaista?" sanoi tyttö, Pip. Hän oli päättänyt soittaa äidilleen ruokatuntinsa puolivälissä työpaikaltaan Renewable Solutionsista. Soitto toi pientä huojennusta hänen tunteeseensa, ettei hän ollut sopiva työhönsä, että hänellä oli työ johon kukaan ei voinut olla sopiva ja että hän oli sopimaton kaikkiin töihin; ja sitten kahdenkymmenen minuutin kuluttua, hän voisi vilpittömästi sanoa että hänen täytyi palata töihinsä.

Jonathan Franzen: Purity. Farrar, Straus and Giroux 2015. 563 sivua. // Jonathan Franzen: Purity. Siltala 2015. Suomentanut Raimo Salminen. 600 sivua.

PS: Minusta hienompi kansi on tuo suomalaisversio. Toivon, että amerikkalaiskansi olisi 3D-kuva, mutten ole onnistunut löytämään 3D-laseja testatakseni teoriaa.

Kommentit (0)

Seuraa 

KK:n toimituspäällikkö Mari Paalosalo-Jussinmäki uskoo, että jokaiselle kirjalle on lukija. Tässä blogissa hän yrittää yhdistää kirjat ja ihmiset.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014