Kun kerran listojen makuun pääsin, teen toisen heti perään. Aina silloin tällöin sorrun lukemaan loppuun kirjan, jonka tiedän aika alkuvaiheessa huonoksi. Ja huonolla tarkoitan tässä tapauksessa omaan makuuni sopimatonta. Mitään absoluuttista huonon kirjan määritettä ei kai ole?

Yleensä olen hyvä jättämään kirjoja kesken. Ihmisen elämä on sen verran täynnä pakkoa ja deadlineja, että kirjojen lukemisen pitää perustua vapaaehtoisuuteen. Ellen vielä 30 sivun jälkeen ole imussa, luovutan.

Näiden kahden kirjan suhteen tein kuitenkin poikkeuksen, vaikka tiesin paremmin: Ja kas, siinä on taas tunteja elämästäni, joita en saa koskaan takaisin. Nekin olisin voinut viettää vaikka katsomalla Jessica Jonesia, siivoamalla keittiön kaappeja tai vaikka viilaamalla kynsiäni, kerrankin.

Markku Pääskysen Sielut vaikutti etukäteen kiinnostavalta jo pelkän Finlandia-ehdokkuuden takia. Alakoulua käyvä Maija katoaa matkalla kouluun. Äiti Aino jää kotiin päivystämään puhelinta, isä Kristian kulkee ympäri etsimässä tytärtään, naapurin pikkupojat Taito ja Ilari etsivät hekin tahollaan.

Olisi pitänyt tajuta jo tästä takakansivirkkeestä, että tulos on ihmeellistä tunnemöyhää: "Kesä tekee tuloaan Saimaan rannalla sijaitsevaan pikkukaupunkiin, kaukaa idästä levinnyt säteily saa voikukat hehkumaan tavallista keltaisempina ja Vitostietä lähestyy auto kintereillään poliiseja ja toimittajia." Tietääkseni Tsernobylin ydinonnettomuus ei vaikuttanut voikukkien väriin mitenkään ja ilmaisu kesä tekee tuloaan on suoraan 1950-luvulta. Soimaan itseäni siitä, etten tarttunut näihin selviin merkkeihin. En jostain syystä tarttunut edes siihen, että Pääskysen kirja alkaa feidatusti:

En tarttunut, koska aihe kiinnosti ja koska Finlandia-raati nosti tämän vuoden parhaiden joukkoon. 

Sielujen suurin ongelma on se, että Pääskysen ihmiset ovat pelkkää tunnetta ja ajatusta. Pääskynen ei kerro heistä mitään muuta kuin sen että pahalta tuntuu. Sitä paitsi kirjassa ei oikeasti tapahdu mitään. On varmaan lukijaryhmä, johon se vetoaa, mutta minä kaipaan tarinaa, lihaa ja verta, illuusiota siitä että ihmiset ovat muutakin kuin henkareita kirjailijan lauserakenteille.

Pääskysen suhdetta todelliseen maailmaan kuvaa se, että kirjaan on ympätty täysin irrallinen Mikkelin panttivankidraama (sitä ei kirjassa nimitetä suoraan siksi, mutta jokainen 1980-luvulla elänyt muistaa sen kyllä), joka sitä paitsi tapahtui elokuussa eikä toukokuussa, kuten Pääskysen kirja.

Sielujen tunnemössön pelästyttämänä valitsin kirjan, jossa näyttäisi olevan vahva juoni eikä välttämättä muuta. Olin valmis viihtymään Renée Knightin kanssa sillä ehdolla, että kirja vetäisi minut mukaansa. Kenenkään ei pitänyt tietää tulee kauppoihin vasta tammikuussa, mutta olkaa varoitetut jo nyt. Kirjaa myydään järisyttävänä psykologisena trillerinä, mutta se on ennalta-arvattava ja korkeintaan keskinkertaisesti kirjoitettu. 

Tarina on simppeli: Catherine lukee romaania, joka kertoo hänestä ja hänelle kauan sitten sattuneesta tapahtumasta, asiasta jonka hän on salannut kaikilta, myös puolisoltaaan. Spoilerivaara estää minua kertomasta enempää, mutta sen sanon, että missään vaiheessa romaani ei lunastanut koukuttavuuden arvosanaa. En muista, milloin loppuratkaisu olisi yhtä laimea.

Ja senkin sanon, etten ole koskaan lukenut kirjaa, jossa olisi puhuttu kynsistä niin paljon kuin tässä. Kun lukee lauseen "Sydämeni on muuttunut yhtä kovaksi kuin varpaankynteni", alkaa epäillä ihmiskunnan olemassaolon oikeutusta.

Suositus: Hänelle, joka haluaa ruokkia kyynistä puolta itsessään.

Alku / Sielut:
(Mahdoton sanoa, katso kuva yllä.)

Alku / Kenenkään ei pitänyt tietää;

Catherine valmistautuu, mutta mitään ei tule enää ylös. Hän puristaa kylmää emalipintaa ja katsoo peiliin. Kasvot eivät olleet tuollaiset, kun hän meni nukkumaan. Hän on nähnyt nämä kasvot ennenkin ja toivonut, että kerta olisi jäänyt viimeiseksi. Hän tutkii niitä uudestaan kovassa valossa, kostuttaa sitten pesulappua, pyyhki sillä suunsa ja painaa sen lopuksi silmiään vasten, ikään kuin voisi sammuttaa niistä pelon.

Markku Pääskynen: Sielut. Tammi 2015. 254 sivua. Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää. Otava 2015. Englanninkielinen alkuteos Disclaimer. Suomentanut Arto Schroderus. 318 sivua.

 

Kommentit (2)

Leena Lumi

Otin pääskysen kirjan lukuun, koska kansi on kaunis, aihe on kiinnostava ja koska teos oli Finlandia -ehdokkaana. Eilen klo 23 luovutin pääosin samoista syistä kuin sinäkin. Liäksi hyydyin dialogeihin: Laskin että muutamalla sivulla (188-192) oli yli puolensataa kertaa 'sanoi', varmaan yhtä monta kertaa 'kysyi'. Nyt lupasin itselleni, että jos vielä törmään tämänkaltaiseen dialogiin, irrotan otteeni kirjasta heti: "Mitäs me sitten teemme, Ritva kysyi. Emme me voida kuin istua ja odotella, Kaija sanoi. Ottaako joku muu kahvia, Aino kysyi. Otan minä mutten vielä, Ritva sanoi. Minäkin otan taas kohta, Kaija sanoi. Se Maija on niin iloinen lapsi, Ritva sanoi. Ja hyvä lapsi, Kaija sanoi. Ei se taida kiusatakaan ketään, Riva sanoi.  Ei, Kaija sanoi......"

Mari - KK
Liittynyt1.10.2013

Aargh, kamalaa. Itse en kyllä kiinnittänyt huomiota kysyi- ja sanoi-verbien toistoon, mutta tylsyyttä ne eivät ainakaan vähentäneet. 

Seuraa 

KK:n toimituspäällikkö Mari Paalosalo-Jussinmäki uskoo, että jokaiselle kirjalle on lukija. Tässä blogissa hän yrittää yhdistää kirjat ja ihmiset.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014