Helena Sinervon romaanissa kuolemaa tekevä isä kutsuu Helena-nimisen kirjailijatyttärensä sanomaan hyvästi. Helena ottaa mukaan puolisonsa Hetan ja lähtee ajamaan Tampereelle.

Matkalla ja perillä he kuuntelevat isän C-kaseteille taltioimia muisteluita ja lukevat isoisän päiväkirjaa ensimmäisen  maailmansodan ajoilta. Heta haluaa lapsen, mutta Helena ei tiedä haluaako maailmaan enää lisää isättömiä lapsia: isoisä on kieltänyt isyytensä ja isä suree sitä vielä kuolinvuoteellaankin.

Armonranta käsittelee siis isoja teemoja: identiteettiä, isättömyyttä, anteeksiantamista, vanhemmuutta, toden ja fiktion suhdetta. Loppusanoissa Sinervo ilmoittaa kirjan olevan omaelämäkerrallista fiktiota ja toteaa, että romaanitaide pystyy kirkastamaan "eksistenssin olennaisia puolia kaikessa rikkaudessaan" paremmin kuin historiankirjoitus tai mikään muu taidemuoto.

Jep, syvällistä.

Armonranta on kuitenkin myös ihan perinteinen sukutarina.

Se kulkee monessa aikatasossa: isoisän jääkäri- ja hulttiovuosissa, sodan psyykkisesti vaurioittaman isän muisteluissa, Helenan ja Hetan nykyhetkessä ja vielä tulevaisuudessakin, jossa Helena yrittää Berliinin metrossa selittää tyttärelleen Natsi-Saksaa ja sitä, miksi äidit eivät enää asu yhdessä. Sinervo käsittelee kirjassa myös rasismia, vanhustenhoitoa, parisuhteen ehtoja ja väkivallan periytymistä.

Aineksia on siis paljon. Lukija pysyy kuitenkin ajan, paikan ja näkökulman vaihdoksissa mukana suhteellisen vaivattomasti ja Sinervo kirjoittaa paikoin todella kauniisti. Kirjaa lukiessa tuntuu samalla tavalla hyvältä kuin ravintolassa, jossa ruoka on tehty tuoreista aineksista ja huolellisesti.

Pari asiaa minua häiritsee.

Ensinnäkin se, että paikoin Armonranta on hiukan tylsä. Sinervo käyttää vähän liikaa sanoja Helenan ja Hetan saunareissujen ja koiralenkkien kuvaamiseen.

Toiseksi minua tökki Helenan isän puhuma rauman murre. Se kuulosti korvaani kummalta (olen Porista kotoisin, joten lähtökohtaisesti rauma on minusta outoa, mutta tällä kertaa se ei tuntunut aidolta). Niinpä luetutin raumapätkiä Raumalta kotoisin olevalla ystävälläni, joka vahvisti diagnoosin: ei tunnu luontevalta. Ystävän mielestä päätteitä oli jätetty pois epäloogisesti: "Raumalaise siis jättävä ain. Kiusallist luettava."

No, Helenan isä on asunut pitkään Tampereella, joten murre on ehkä sen takia muuttunut. Ja jekkanes senttä o kyl porilaisenki miälest iha mahtava kohno sanonta. Aion ottaa sen käyttöön.

Suositus: Hänelle, joka on siivonnut vanhempiensakin kaappeja.

Alku: Olin juuri löytänyt isäni nahkasalkun ja avannut sen, kun olohuoneen pöydälle jättämäni puhelin alkoi soida. Seisoin porrastikkailla vaatehuoneessa, olin raivaamassa turhaa roinaa kierrätykseen. Muistoja herättävä ruskea salkku huokui yhä lapsuudenkotini hajua. Sen kahva kiilsi tumma patinaa, jonka isäni käsi oli siihen hangannut. Sisältä lehahtivat menneen maailman aromit: kalkeeripaperit, leimasimet, kirjekuorien liimaraidat. Salkku oli valmistettu Rauman nahkatehtaalla iloisella 1920-luvulla. Olin saanut sen isältä, varastoinut ylähyllylle ja unohtanut sinne. Laskeuduin tuo perintökalu kainalossa olohuoneen parvekkeen ikkunan ääreen ja vastasin puhelimeen.

Helena Sinervo: Armonranta. WSOY 2016. 403 sivua.

Kommentit (0)

Seuraa 

KK:n toimituspäällikkö Mari Paalosalo-Jussinmäki uskoo, että jokaiselle kirjalle on lukija. Tässä blogissa hän yrittää yhdistää kirjat ja ihmiset.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014