Ajattelin, ettei minun enää tarvitse lukea keskitysleirikuvauksia. Niitä on ilmestynyt niin paljon, ja ne ovat helposti mässäilyä, väkivalta- ja alistuspornoa. Marceline Loridan-Ivensin pieni elämäkerta on kuitenkin jotain ihan muuta.

Isä, et koskaan palannut kertoo nimittäin enemmän keskitysleirin jälkeisestä ajasta kuin siitä, mitä leirillä tapahtui. Marceline Rozenberg viedään Birkenauhun ja hänen isänsä Auschwitziin vuonna 1943, kun Marceline on 15-vuotias. Marcline selviää, isä ei.

Sodan jälkeen Marceline palaa äitinsä ja veljiensä luo Ranskaan, mutta toivoo, ettei. Hänen mielestään perhe tarvitsisi isää enemmän kuin häntä. Vapaus on yllättävä koettelemus. Marceline yrittää kahdesti itsemurhaa, vaikka ei leirillä koskaan edes harkinnut kuolemaa.

"En kestänyt hänen (äidin) kärsimättömyyttään ja sitä tapaa jolla hän vaati minua voimaan hyvin ja unohtamaan. Mieleni oli suunnattoman raskas."

Kirja on Marcelinen vastaus isän viimeiseen, keskitysleiriltä toiselle salakuljetettuun ja sodan melskeisiin kadonneeseen kirjeeseen, jonka sisällön Marceline on unohtanut:

”Kirjelappuun raapustamasi sanat livahtivat tiehensä, vaikka luin ne varmasti moneen kertaan. Puhuit niissä maailmasta, joka ei enää ollut minun. Olin menettänyt kaikki kiintopisteeni. Muistin oli hajottava pirstaleiksi; jos sitä ei olisi tapahtunut, en olisi pystynyt elämään.”

Marceline Loridan-Ivensistä tulee menestynyt dokumentaristi, mutta leiristä hän ei pääse koskaan eroon. Sama pätee kohtalotovereihin – elossa on enää 160 ihmistä Auschwitz-Birkenausta pelastuneista 2500 palanneesta. Leireille vietiin 76 500 juutalaista.

”Tapaan myös Simonea. Olen nähnyt hänen pihistävän pikkulusikoita kahviloissa ja ravintoloissa, hän sujauttaa niitä käsilaukkuunsa. Hän on ollut ministeri, merkittävä nainen Ranskassa, tärkeä julkisuuden hahmo, silti hän varastoi arvottomia pikkulusikoita, ettei joutuisi latkimaan Birkenaun surkeaa lientä ilman lusikkaa. Tietäisivätpä kaikki, joka iikka, miten pysyvästi leiri on meissä. Se on meidän mielessämme kuolemaamme saakka.”

Nyt lähes 90-vuotias Loridan-Ivens kirjoitti pienoiselämäkertansa toimittaja Judith Perrignon kanssa. Olisin toivonut kirjaan vähän enemmän konkretiaa, mutta Ranskassa se on palkittu vuoden parhaana elämäkertana, joten olen väärässä.

Kirjan viesti on kuitenkin selkeä: Ei toisteta historian virheitä.

Suositus: Hänelle, joka ei usko tarvitsevansa enää yhtään keskitysleirikirjaa.

Alku:

Tiedätkö, olen ollut iloinen ihminen huolimatta siitä, mitä meille tapahtui. Iloinen meidän tavallamme, kostoksi surullisista ajoista, olen halunnut kuitenkin nauraa. Siitä piirteestä muut minussa pitivät. Mutta minä muutun. En katkeroidu, ei tämä sitä ole. Kuuntelen radiota, uutisia, tiedän mitä tapahtuu ja usein pelkään. Minulle ei ole enää paikkaa täällä. Ehkä vähitellen hyväksyn kuoleman tai minulta on kadonnut elämänhalu. Hidastan vauhtia.

Ja ajattelen sinua.

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut. Minun keskitysleiritarinani. Gummerus 2016. Ranskankielinen alkuteos Et tu n'e pas revenu. Suomentanut Marja Luoma. 112 sivua.

Kommentit (2)

-mökö

Mari mokoma, teit sen taas! Minulla ei ole juuri nyt ollenkaan aikaa lukemiseen, ja luettavia kirjoja on jonoksi asti. Silti, taas varasin kirjastosta kirjan josta en ollut koskaan kuullutkaan. Luettuani postauksesi olen ihan varma että juuri tämä kirja huutelee nimeäni kirjaston uumenissa.  

Seuraa 

KK:n toimituspäällikkö Mari Paalosalo-Jussinmäki uskoo, että jokaiselle kirjalle on lukija. Tässä blogissa hän yrittää yhdistää kirjat ja ihmiset.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014