Olen ollut viime aikoina nirso lukija. Olen jättänyt kesken useampia kirjoja kuin olen lopettanut, joukossa sellaisiakin, joiden kirjoittajista pidän. Ajattelin, että voisi olla viihdyttävää tehdä vaihteeksi postaus niistä.

Samalla on hyvä ottaa puheeksi kesken jättämisen filosofia. Milloin kirjan saa jättää kesken? Ennen pidin rajana sataa sivua, sitten viittäkymmentä, mutta nykyisin olen holtiton ja jätän kirjan kesken juuri sillä sekunnilla kuin se tuntuu vievän enemmän kuin antavan.

Nämä neljä teosta joutuivat viimeksi kuluneen kuukauden aikana holtittomuuteni uhriksi.

1. Kristina Ohlsson: Lotus Blues.

Ohlsson on yksi suosikeistani, mutta tämä uusi osoittautui täydeksi hutuksi. Ohlsson on korvannut Fredrika Bergmanin ja Alex Rechtin asianajaja Martin Bennerillä, joka tuntuu enemmän Philip Marlowe -karikatyyriltä kuin vakavastiotettavalta päähenkilöltä. Ihan vakavissani mietin, onko kirja satiiri tai paljastuuko alku mahdollisesti saippuaoopperaksi, jota päähenkilö katsoo telkkarista. Jaksoin sivulle 97 ihan vain Ohlssonin aiempien kirjojen voimalla, sitten luovutin.

2. JP Koskinen: Tammikuun pimeä syli.

Rasputin oli Finlandia-ehdokas ja itse pidin kovasti Kuinka sydän pysäytetään -kirjasta. Olin siis iloinen, kun luin Koskisen kirjoittavan 12-osaista rikosromaanisarjaa Murhan vuosi. Tammikuun pimeä syli on sen ensimmäinen osa, toinen eli Helmikuun kylmä kosketus ilmestynee syksyllä.

Ainakin sarjan ensimmäinen osa sijoittuu Hämeenlinnaan, jossa entinen poliisi Kalevi Arosuo työskentelee yksityisetsivänä. Arosuon sisarenpoika palaa kotikaupunkiinsa selvittämään isänsä murhaa ja ajautuu enonsa vastahakoiseksi avustajaksi. Kirja vilisee nimiä ja ihmisiä ja menneitä suhteita ja kaunaa tavalla, josta tulee mieleen Salatut elämät. Lopetin sivulla 93.

3. Hannu Hartikainen: Italialainen ulsteri 

Aina silloin tällöin kirjoittajat tai heidän lähipiirinsä lähettävät minulle omakustannekirjoja. Hyvin, hyvin, hyvin harvoin tartun niihin. Yksi syy on se, että haluan kustannustoimittajan tekevän esiseulonnan. Toinen syy on se, että ajattelen palvelevani lukevaa kansaa paremmin, kun kerron kirjoista, joita on helppo hankkia.

Italialainen ulsteri läpäisi kuitenkin muurini. Kirja kertoo 1960-luvun maaseudusta ja sen näkökulma on pikkupojan. Ensimmäisten lukujen aikana Hartikainen on käsitellyt seksin ja kuoleman ja sosiaalisen eriarvoisuuden ja evakkojen tylyn kohtelun Pohjanmaalla, joten teemoissa piisaa.

Italialaisen ulsterin alku oli minusta itse asiassa hyvinkin kiinnostava, mutta kirja alkoi nopeasti toistaa itseään. Sen mittakaava pysyi koko ajan samana ja vauhti hätäisenä. Kirja tuntui kokoelmalta irrallisia ja vielä raakoja tarinoita, ei romaanilta, enkä oikein tajunnut, miksi minun olisi pitänyt kiinnostua sen ihmisistä. Luulen, että hyvän kustannustoimittajan käsissä Hartikaisen kirjasta olisi tullut oikeinkin mainio. Luin seitsemän ensimmäistä lukua, siis sivulle 44.

4. Lotta Nuotio: Yksi miljoonista

Tv-toimittaja Lotta Nuotion kirja kertoo huippuajankohtaisen tarinan: yhden siirtolaisen paon Syyriasta. Modi on kirurgiaan erikoistuva lääkäri, joka joutuu vaikeuksiin autettuaan mielenosoituksissa loukkaantuneita ihmisiä. Hän pakenee Turkin kautta Eurooppaan ja päätyy lopulta Ruotsiin. Hän on siis yksi niistä kännykkä kädessä tänne tulevista nuorista miehistä, joita Suomessakin niin paheksutaan.

Istanbulissa asuva Nuotio on seurannut syyrialaispakolaisten tilannetta konfliktin alusta lähtien, siis viitisen vuotta. Kirja perustuu laajaan tutkimustyöhön ja on arvokas dokumentti siitä, millainen maailma on.

Harmi, että se on kirjoitettu niin kömpelösti. Olen sen verran nirppanokka, että kun ensimmäinen lause sisältää kliseen ("Modi on rättiväsynyt.") ja seuraavalla aukeamalla kerrotaan, että Modi opiskelee "lääketieteen saloja", alan nikotella.

Sitä paitsi Nuotio ei oikein ole osannut päättää, kertooko hän Modin tarinan vai kirjoittaako haastattelua. Niinpä Modin näkökulmasta kerrotun tekstin seassa on lainauksia Modilta ilman että ainakaan minulle käy selväksi, kenelle hän puhuu. Näin huolimattomasti kirjoitettua artikkelia ei julkaistaisi ainakaan meillä Kodin Kuvalehdessä. 

Lopetin jo sivulla 24, mutta toivon hartaasti, että kaikki lukijat eivät ole yhtä pikkusieluisia.

No niin, tässä pimeää puoltani. Saa väittää vastaan!

Kommentit (5)

Hannele K.

Hmm erikoinen postaus... ehkä hieman turhakin? Kirjoittaa nyt "arvioita" kirjoista, jotka jäivät kesken...

Kaksi noista neljästä luin itse alusta loppuun (Koskinen ja Nuotio). Ihan nikottelematta. Kirjathan ovat kokonaisuuksia, jossa kerronta elää ja muuttuu tarinan myötä. Hyvin usein tarina lähtee käyntiin vasta neljänneksen jälkeen.

Nuotion tietokirja erityisesti muuttuu tarinan myötä, olen samaa mieltä alkuosasta, mutta alkukankeuden jälkeen se todella vie mukanaan. Surullista, ettei itseäsi tämä maailman pakolaistilanne kiinnostanut sen vertaa, että olisit jaksanut kahlata pidemmälle. Toimittajalta kenties olettaisi erilaista otetta varsinkin kun on kyse erittäin vakavasta asiasta, joka vaikuttaa myös omaan yhteiskuntaamme - ei suinkaan mistään kaunokirjallisuudesta.  

Mari - KK
Liittynyt1.10.2013

Hannele K, postauksen turhuudesta voi olla monta mieltä, mutta kiistän jyrkästi sen, etten olisi kiinnostunut maailman pakolaistilanteesta. Luen siitä joka päivä sekä kotimaisista että ulkomaisista medioista, keskustelen siitä puolisoni, ystävieni ja työkaverien kanssa ja lahjoitan rahaa pakolaistilanteen helpottamiseksi.

Vierailija

Täysin asiallinen postaus. Se että ei lue jotakin yksittäistä kirjaa loppuun saakka, ei kerro ihmisen maailmankuvasta tai asenteista yhtikäs mitään. Itse olen myös sitä mieltä, että kaunokirjallisuus on vakavasti otettava taiteenlaji ja arvostan kaikkia ihmisiä jotka ajavat sen asiaa.

Seuraa 

KK:n toimituspäällikkö Mari Paalosalo-Jussinmäki uskoo, että jokaiselle kirjalle on lukija. Tässä blogissa hän yrittää yhdistää kirjat ja ihmiset.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014