Jos kirjan kannessa on Jussi Valtosen suositus, kirjan on pakko olla hyvä. Ei Olimme ihan suunniltamme huono ollutkaan, mutta jotenkin laimea se oli.  Olen yrittänyt eritellä, miksen ole kirjasta niin hurmiossa kuin moni muu, mutta en löydä vastausta.

Karen Joy Fowler on aiemmin kirjoittanut ilmeisesti kevyttä chick-lit-tyyppistä tekstiä (tunnetuin suomennos on Jane Austen -lukupiiri, jota en sitäkään ole lukenut), ja Olimme ihan suunniltamme on kiitettävän vetävä tarina. Pohjaltaan se on kyllä hyvin vakava romaani. Se pohtii kertoja-Rosemaryn näkökulmasta vanhempien valtaa lapsiinsa, tieteen etiikkaa ja ihmisen asemaa eläinkunnassa. Se käsittelee myös muistin olemusta:

"En tarkoita, ettei juttu ole totta: tarkoitan vain, etten rehellisesti sanoen tiedä enää, muistanko todella, mitä tapahtui, vai muistanko pelkästään, kuinka kertoa siitä. Kieli vaikuttaa muistoihin juuri siten: se oikoo, vahvistaa, järjestää ja säilyttää. Usein kerrottu tarina on kuin perhealbumin valokuva. Se korvaa lopulta hetken, joka sen oli tarkoitus ikuistaa."

Kirjasta on vaikea puhua tai kirjoittaa paljastamatta sen ydintä, joten en edes yritä. Seuraa siis juonipaljastus. Sinua on VAROITETTU.

Aluksi Olimme ihan suunniltamme tuntuu normaalilta perhetragedialta. Yksinäinen Rosemary alkaa veljensä yllättävän yhteydenoton takia selvittää lapsuutensa traumoja: Mihin ja miksi hänen siskonsa Fern ja isoveljensä Lowell katosivat? Miksi Rosemarystä tuli ikuinen ulkopuolinen? Lukija joutuu tulkitsemaan kaiken toisin, kun jossain puolivälin paikkeilla selviää, että Fern on simpanssi. Fern tuli perheeseen kun Rosemary syntyi, koska tiedemiesisä halusi tutkia, miten ihmisvauva ja simpanssivauva vaikuttavat toisiinsa ja miten ympäristö molempiin vaikuttaa. (Ilmeisesti näin oikeasti tehtiin Yhdysvalloissa joskus 1970-luvulla.)

Asetelma on älyllisesti kiinnostava, mutta jotain hajanaista Fowlerin tarinassa on. Esimerkiksi sivuhenkilö Harlow saa mielestäni kohtuuttomasti tilaa enkä ole ihan varma, onko Rosemaryn päätös aloittaa tarinankerronta keskeltä (ratkaisu, jota yleensä arvostan) oikea.

Koska muisti on oikukas työkalu, minä muistan Olimme ihan suunniltamme -kirjan todennäköisesti aina siitä, että se on ensimmäinen romaani, josta puhuin kahdeksanvuotiaan siskonpoikani kanssa. Lojuimme kesällä sängyllä ja luimme molemmat omia kirjojamme. Finlay kysyi, mistä minun kirjani kertoi. Vastasin että perheestä, joka kasvattaa yhtä simpanssia samalla tavalla kuin kahta ihmislastaan. "Sehän on aika friikkiä, eikö?" sanoi Finlay, enkä voinut kuin olla samaa mieltä. Sitten muistin olevani avaramielinen ja lisäsin jotain tieteen tarkoitusperistä ja siitä, että ihmiset tekevät erilaisia valintoja.

Suositus: Hänelle, joka piti He eivät tiedä mitä tekevät -romaanista niin ettei olisi halunnut sen loppuvan.

Alku: Minut nykyään tuntevat varmaan yllättyvät kuullessaan, että puhuin lapsena koko ajan. Meillä on kaitaelokuva, vanhanaikainen ääniraidaton filminpätkä, joka on kuvattu ollessani kaksivuotias. Sen värit ovat nyt haalistuneet niin, että taivas on valkoinen ja punaiset tennarini kelmeän pinkit, mutta siitä näkee vieläkin, miten vuolassanainen olin.

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme. Tammi 2015. Englanninkielinen alkuteos We Are All Completely Beside Ourselves. Suomentanut Sari Karhulahti. 362 sivua.

Kommentit (0)

Seuraa 

KK:n toimituspäällikkö Mari Paalosalo-Jussinmäki uskoo, että jokaiselle kirjalle on lukija. Tässä blogissa hän yrittää yhdistää kirjat ja ihmiset.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014