Margaret Atwood: Uusi maa. Otava 2015.  Englanninkielinen alkuteos MaddAddam. Suomentanut Kristiina Drews. 553 sivua.

Kesälukemisten purku siirtyy nyt toiseen vaiheeseen. Kun olin purkanut työväsymystä lukemalla trillereitä ja nukkumalla, uskalsin ottaa käteen Margaret Atwoodin uusimman. Se odotti vuoroaan pitkään, koska epäilin, etten väsyneenä ja stressaantuneena nauti siitä tarpeeksi. Odottaminen kannatti, vaikka Uusi maa ei loppujen lopuksi ollut ollenkaan vaikea.

Uusi maa on jatkoa Oryx ja Crakelle ja Herran tarhureille. Se on dystopia, siis tulevaisuuteen sijoittuva synkistely. Tuhoisa rutto on pyyhkinyt yli maailman, mutta pieni joukko ihmisiä yrittää rakentaa yhteiskuntaa ja elämää raunioiden keskellä. Vedettömästä tulvasta ovat selvinneet myös crakelaiset, nuo lempeiksi jalostetut uusihmiset, jotka kehräävät, laulavat, eivät kadehdi ja ilmaisevat parittelunhalun sinisinä heiluvilla peniksillä tai alavatsoilla. (Olen kohtuuttoman kiinnostunut crakelaisista, koska minusta olisi aivan mahtavaa osata kehrätä). Tässä uudessä yhteisössä entinen Herran tarhuri Toby kertoo vähän pakotettuna crakelaisille tarinoita menneestä ja nykyisestä ja tulee sillä tavalla luoneeksi yhteisen muistin.

Edellä kerrottu kuulostaa kovin science fictionilta ja käsitteelliseltä, mikä antaa kirjasta ihan väärän kuvan. Uusi maa on viihdyttävä, vähän romanttinen ja yllättävän hauska romaani. Se on tietenkin myös älyllisesti loppumattoman kiinnostava. Mihin kaikkeen ihminen pystyy? Millaisia tarinoita kerromme toisillemme? Miksi valitsemme niin kuin valitsemme? (Ja ennen kaikkea: Miten voisimme oppia kehräämään?)

Olen aikamoinen Margaret Atwood -fani, joten en oikeastaan hämmästynyt Uuden maan ironisuutta. Atwood ei ole vakavikko tai pyhimys vaan terävä ja hauska ajattelija. Sen huomaa esimerkiksi hänen Twitter-tilistään (jolla on muuten 857 000 seuraaajaa). Sama kävi ilmi elokuun Gloriasta, jossa oli Atwoodin haastattelu. Valitettavasti sitä ei löydä netistä, joten en voi linkata sitä tähän.

Työkaverini Anna ei halunnut lukea Uusi maata, koska ei muistanut kunnolla, mitä Oryx ja Crakessa tai Herran tarhureissa tapahtuu. En muistanut minäkään, mutta en antanut sen estää itseäni. Trilogian ensimmäisten osien juonenkäänteiden unohdus ei haitannut lukemista, mutta olin silti iloinen, kun huomasin että kirjan lopussa on MaddAddam-trilogia: tähän mennessä on tapahtunut -osio. Miksi ihmeessä se ei ollut kirjan alussa? Miksi siitä ei edes vihjattu kirjan alussa?

Suositus: Hänelle, joka haluaa pureskella vihanneksensa itse.

Alku:

Alussa te elitte Munan sisällä. Sinne Crake teidät loi.

Niin, hyvä ja lempeä Crake. Älkää laulako, tai minä en voi jatkaa tarinan kertomista.

Muna oli iso ja pyöreä ja valkoinen, niin kuin kuplan puolikas, ja sen sisällä oli lehtipuita ja ruohoa ja marjoja. Sellaista syötävää, josta te pidätte.

Kyllä, Munan sisällä satoi.

Ei, ukkosta siellä ei ollut.

Koska Crake ei halunnut ukkosta Munan sisälle.

Kommentit (0)

Seuraa 

KK:n toimituspäällikkö Mari Paalosalo-Jussinmäki uskoo, että jokaiselle kirjalle on lukija. Tässä blogissa hän yrittää yhdistää kirjat ja ihmiset.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014