Tiedättekö sen ärsyttävän tunteen, kun on päättänyt tehdä jonkin asian juuri tietyllä tavalla, mutta sitten syystä tai toisesta se estyykin? Olkoon kyse reseptistä puuttuvasta ruoka-aineesta tai peruuntuneista viikonloppusuunnitelmista, ainakin minun on joskus hankala alkaa soveltaa uutta ratkaisua, vaan koko suunnitelma menee sen siliän tien harakoille.

Näin on käynyt tälle nimenomaiselle blogikirjoitukselle. Olen jo jostain marraskuusta asti aikonut kirjoittaa täkäläisestä kouluunhakusysteemistä sen jälkeen, kun kävin paikallisen opetusviraston järjestämässä erityislasten kouluunhakutiedotustilaisuudessa. Sain sieltä kouraani nivaskan hyödyllisiä papereita, muun muassa aanelosellisen kysymyksiä, jotka erityislapsen vanhemman olisi hyvä tentata lapsen tulevalta koululta. Olenko hukannut ne hemmetin paperit? No, olen - ja siitä yksinkertaisesta syystä en nyt millään ole osannut kirjoittaa koko kouluunhakuprosessista.

Mutta yritetään.

Olen aiemmin kirjoittanut brittiläisestä koulujärjestelmästä täällä. Britanniassahan lapset tapaavat aloittaa oppivelvollisuutensa jo 4 - 5 -vuotiaina; viidenteen syntymäpäivään mennessä pitäisi olla kirjoilla koulussa tai rekisteröity kotikoululaiseksi. Eddie täyttää ensi heinäkuussa viisi ja hänen olisi siis pitänyt aloittaa koulu jo viime syksynä. Kesälapsena hän kuitenkin olisi ollut luokkansa nuorimpia, sillä samalla luokalla olevat lapset ovat täällä syntyneet 1.9. - 31.8. välisenä aikana, ei kalenterivuosittain kuten Suomessa. Siksi haimme, ja saimme, hänelle vuoden lykkäystä koulunalkuun. Tulevana syksynä koulu on kuitenkin hänenkin nyt aloitettava.

Me olemme koko ajan olleet varsin varmoja siitä, että haluamme Eddien tavalliseen kouluun, johon suurin osa täkäläisistä erityislapsista pyritäänkin integroimaan. Lähellämme sattuu olemaan myös autistilasten erityiskoulu, mutta emme ainakaan toistaiseksi halua rajoittaa ainokaisemme tulevaisuudenvalintoja niin eriytetyllä opetuksella. Katsotaan ainakin ensin, miten poika pärjää oman avustajan tukemana normaaliopetuksessa.

Koulupaikkaa piti hakea tammikuun puoleen väliin mennessä, sillä täällä ei ole samanlaisia tiukkoja koulupiirejä kuin Suomessa, vaan koulupaikkaa saa hakea periaatteesta mistä tahansa valtion tai uskonnollisten yhteisöjen ylläpitämästä koulusta. Eri asia sitten on, mistä sen saa, sillä suurkaupungissa myös kilpailu hyvistä koulupaikoista on kovaa. 

Tämän vuoden haussa meillä kuitenkin on ässä hihassa, sillä lapsosemme autismidiagnoosin varmistuttua olemme nyt saaneet hänelle päätöksen erityisopetuksen järjestämisestä; englanniksi on kyse Education, Health and Care Planista (EHCP), mutta ymmärtääkseni se pitää sisällään suunnilleen samat asiat kuin suomalainen HOJKS, henkilökohtainen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma.  EHCP on 37-sivuinen dokumentti, johon on kirjattu Eddien tulevaisuudensuunnitelmista lähtien hänen erityistarpeensa sekä erityispalvelut ja tukitoimet, joita hänen on lupa koulussa odottaa. 

Oli valtava helpotus saada Eddielle ylipäätään päätös EHCP:n myöntämisestä, sillä sitä ei automaattisesti saa diagnoosin varmistuttua, ja hakuprosessi on varsin aikaavievä ja monimutkainen useine asiantuntijalausuntoineen. Eddien ihanan päiväkodin johtaja ja erityisopettaja olivat onneksi kanssamme kantavina voimina ajamassa asiaa eteenpäin - mutta siitä huolimattakin lopullisen EHCP:n saimme näppeihimme vasta tällä viikolla, 41 viikkoa diagnoosista, kun virallisten suositusten mukaan se olisi pitänyt tulla 20 viikossa... Huhun mukaan Pohjois-Englannissa jonot tosin lasketaan jo vuosissa, ei viikoissa, joten ehkä pitää olla kiitollinen tästäkin. 

EHCP yksinkertaisti Eddien kouluunhakuprosessia huomattavasti, sillä suunnitelman mukaan saamme itse valita hänelle koulun. Yleisessä haussa ensiksi koulupaikan saavat näet valita sijoitetut lapset, sitten EHCP:n saaneet erityislapset, seuraavaksi koulun oppilaiden nuoremmat sisarukset, ja loput koulupaikoista jaetaan etäisyyden perusteella. (Kirkkojen tai muiden uskonnollisten yhteisöjen koulut voivat myös lisätä valintakriteereihin seurakunnan aktiivisen jäsenyyden ECHP-lasten jälkeen.) Täällä ei siten ole mitenkään ennenkuulumatonta yrittää keplotella koulupaikkaa hyvästä koulusta siirtämällä kirjat muutamaksi kuukaudeksi koulun vieressä olevaan asuntoon, jos se suinkin on mahdollista, ja hyvän koulun läheisyys nostaa perheasuntojen hintaa Lontoossa kuulemma jopa kymmenellä prosentilla. Mekin, vaikka asumme 250 metrin päässä lähimmästä alakoulusta ja 350 metrin päässä seuraavasta, emme muutama vuosi sitten olisi saaneet lasta mihinkään lähikouluista, niin ylibuukattuja ne olivat...! Tilanne on nyt ikäluokkien lievästi supistuttua (ja, hah, eurooppalaisten maahanmuuttajien alettua palata Brexitin myötä koteihinsa) vähän parempi ja viime vuoden kouluhaussa olisimme jo saaneet Eddielle paikan etäisyyden perustella lähimmästä koulusta - mutta nyt siis meidän ei tarvitse jännittää yleisen kouluhaun tuloksia, jotka tulevat huhtikuussa, vaan tiedämme jo, mihin kouluun pojunen pääsee. 

Millaisin kriteerein me sitten päädyimme valitsemaan silmäterämme tulevan opinahjon? Mutu-tuntumalla, tietysti. :-D Tykkäsimme kouluuntutustumiskäynnillä rehtorista, joka käytti toista tuntia koulun esittelemiseen vain miehelle ja minulle ja vastasi perinpohjaisesti kaikkiin kysymyksiimme. Saimme todella asiantuntevan ja sympaattisen kuvan myös koulun erityisopettajasta ja olimme huojentuneita siitä, että erityislapsia on melkein joka luokassa ja kaikki opettajat ovat tottuneet opettamaan autismin kirjon lapsia. Luokkahuoneiden välillä on pienryhmätiloja, jonne saa välillä vetäytyä huilaamaan, jos meno 30 lapsen normiluokassa osoittautuu liian kuormittavaksi; koulun pienimmillä on oma, osaksi katettu pihansa, jossa se saavat leikkiä vapaasti päivän aikana; isommat lapset toimivat ”kummeina” vasta koulunsa aloittaville; ja ekaluokkalaiset pääsevät syömäänkin ennen muita. Lisäksi ekaluokkaisten pehmeä lasku on tuossa koulussa todella pitkä, monta viikkoa. Toki sekin vaikuttaa, että koulu on pieni, siellä aloittaa vain yksi 30 lapsen luokka per vuosi, se on alle kymmenen minuutin kävelymatkan päässä meiltä kotoa ja koulutarkastusviranomaiset ovat rankanneet koulun erinomaiseksi.

Ainoa meitä ateisteja hieman askarruttava seikka on, että koulu toimii anglikaanisen kirkon alaisuudessa ja opettaa uskontoa anglikaanisen kirkon oppien mukaan. Toisaalta - olen itsekin käynyt koulun ev.lut. uskontotunnit ja siippa on peräti anglikaanisen sisäoppilaitoksen kasvatti eikä koulun uskonnonopetus ole meidän kummankaan vakaumukseen kovasti vaikuttanut. 

Iso kivi on siis vierähtänyt sydämiltämme. En ole vakuuttunut siitä, että täkäläinen koulujärjestelmä pitkine koulupäivineen, jatkuvine testauksineen ja koulujen kirjavine tasoineen varsinaisesti ajaa lasten etua, mutta jos oppivelvollisuus on tässä systeemissä suoritettava, ainakin olemme tehneet parhaamme Eddien mahdollisimman kivuttoman koulunalun turvaamiseksi. Ihan oma aiheensa tulee sitten olemaan se, miten rutiineja rakastava ja ennakoimattomuutta kavahtava, hälystä häiriintyvä lapsukaisemme aikanaan sopeutuu 30 lapsen luokkaan. Siitä lisää syksymmällä.

Kommentit (4)

darjeeling

30 5-vuotiasta ryhmässä?! Ei hyvää päivää. Mutta toivottavasti kaikki menee hyvin!

Katja Kirjonoppinut
Liittynyt30.9.2017

Juuh. 🙄 Onneksi Eddie sentään saa oman avustajan 25 tuntia viikossa, kun koko kouluviikon pituus on kai 30 tuntia. Ja onneksi on ne pienryhmätilat luokkien välissä...

Vierailija

Mitä? Kolmekymmentä viskaria samassa ryhmässä? Monta aikuista ryhmää kohti on ja tiedätkö, miten paljon he eriyttävät toimintaa pienempiin ryhmiin?
Onnittelut kiven vierähtämisestä. Ihanaa, ettei teidän tarvitse odottaa jännityksellä koulupaikkaa!

Katja Kirjonoppinut
Liittynyt30.9.2017

Kiitos! Jepjep, kolmekymmentä on luokkakoon maksimi ja meidän alueella koulut tapaavat olla täynnä, varsinkin nuo hyvätasoiset. Tuossa koulussa on käsittääkseni tuonkokoisessa ryhmässä luokan oma ope, epämääräinen ryhmä kouluavustajia, jotka auttavat siellä missä tarvitaan, mutta heitä ei ole erikseen allokoitu esim. just ekaluokalle, sekä lisäksi mahdollisten erityislasten omat avustajat. Eli veikkaisin, että 1 - 3 aikuista per luokka ajasta riippuen... Kyllä se mun korvaankin aika hurjalta kuulostaa, kun muksumme on tähän asti tottunut olemaan max. 12 lapsen ryhmässä 2 - 3 aikuisen kanssa. Touhu on alimmilla luokilla kyllä varsin eriytettyä, tai noilla pienimmillä kai suurin osa päivistä on ”freeflow” eli saavat itse valita tekemisensä ja leikkinsä, ja varsinaisia oppiaineita opetetaan koko luokalle vain pari lyhyttä pyrähdystä päivässä. Saas nähdä miten se lähtee sujumaan.

Seuraa 

Ulkosuomalaisäiti, jonka lapsi on hiljattain saanut autismin kirjon diagnoosin. Koti Lontoossa, mökki Suomessa, jalat tiukasti molemmissa maissa.