Tie autistilapsen vanhemmaksi ei koskaan liene mutkaton, mutta meillä on kai käynyt tuuria siinä, että olemme ainakin saaneet diagnoosin aika varhaisessa vaiheessa, ennen koulunalkua.

Eddie alkoi puhua hitaanlaisesti, vasta päälle kaksivuotiaana. Me vanhemmat tietysti ajattelimme sen johtuvan lapsen kaksikielisyydestä emmekä osanneet kummemmin verrata ainokaistamme muihin muksuihin, semminkin kun Britanniassa ei ole suomalaistyyppistä neuvolalaitosta, joka olisi seurannut lapsen kehitystä vauvasta alkaen. Eddie tykkäsi touhuta itsekseen, höpötteli omiaan, tuntui oppivan samassa tahdissa kuin muutkin lapset - palapelejä, melodioita, numeroita. Hälyisät paikat tekivät hänet levottomaksi, mutta toisaalta tutut aikuiset ja rutiinit rauhoittivat. 

Eddien aloitettua hoidossa kaksivuotiaana päiväkodin harjaantuneet hoitajat kiinnittivät heti huomionsa pojan puuttuvaan kieleen, vähäiseen katsekontaktiin ja viivästyneisiin leikkitaitoihin. Minä tietysti syytin itseäni: enkö ollut osannut opettaa lastani edes leikkimään? Enkö ollut järjestänyt tarpeeksi leikkitreffejä? Olinko oikeasti niin juro suomalainen, etten edes puhunut lapselleni tarpeeksi?

Odotellessamme pääsyä julkisen terveydenhuollon alustaviin tutkimuksiin ja puheterapiaryhmään palkkasimme päiväkodin suosituksesta yksityisen puheterapeutin. Hän tuli kuusi kertaa tunniksi kotiin leikkimään Eddien kanssa: katsekontaktin hakemista, vastavuoroisuutta, odottamisenkin opettelua. I've got something in my bag, I wonder what it is, puheterapeutti lauloi ja sai Eddien keskittymään siihen, mitä jännää kassista paljastuisi, ja viestimään terapeutille, että halusi osallistua leikkiin.

Alustaviin tutkimuksiin pääsimme yllättävänkin nopeasti: jo kuukauden kuluttua lapsen aloitettua päiväkodin kävimme reilun tunnin tutkimuksissa kahden puheterapeutin kanssa, joista toinen haastatteli vanhempia, toinen leikki Eddien kanssa ja observoi häntä. Tätä ennen olimme jo käyneet kuulotutkimuksissa paikallisessa sairaalassa. Alustavan raportin mukaan tuolloin 2 vuoden 3 kuukauden ikäisen Eddien kuuntelu-, keskittymis-, leikki-, vuorovaikutus- ja sosiaalisen viestinnän taidot olivat ikätason alapuolella, kielenkäyttö huomattavastikin jäljessä ikäisiään. Ei-verbaalisia taitoja tai ymmärrystä ei pystytty tuolloin arvioimaan tarpeeksi, koska poika oli niin omissa maailmoissaan. Fyysisiä taitojakin kommentoitiin, että lapsi vaikutti huteralta ja kompastelevalta - tosin tästä olin itse sitä mieltä, että Eddie vain oli niin innoissaan tutkimushuoneen uusista leluista, ettei malttanut kiertää niitä, vaan lampsi yli ja siksi kompasteli. Saimme alustavista tutkimuksista lähetteen sosiaalisen kommunikaation puheterapiaryhmään sekä ohjeet leikkiä säännöllisesti lapsen kanssa motivoivia leikkejä, sanoittaa tekemisiä ja kehittää katsekontaktia leikkimällä "N-Y-T NYT!" -odottamisen vaativia leikkejä.

Muutama kuukausi alustavien tutkimusten jälkeen pääsimme ensimmäiseen sosiaalisen viestinnän puheterapiaryhmään. Viisi muuta lasta - kaikki poikia - ja heistä neljä myös kaksikielisiä; jännä juttu. Tässä vaiheessa kukaan ei vielä puhunut autismista, mutta nyt jälkiviisaana veikkaisin, että Eddien ryhmäläisistä ainakin puolet on myös sittemmin saanut autismin kirjon diagnoosin. Ryhmä kokoontui vanhempien perehdytystapaamisen jälkeen kuudesti, ja kaava oli aina sama tervetulo- ja loppulauluineen, makaton-tukiviittomineen, vastavuoroisuutta harjoittavine "ämpärileikkeineen" (puheterapeutti lauloi kassin sijaan I've got something in my bucket) ja askarteluineen. Kuuden kerran lopuksi saimme terapeuteilta monisivuisen lausunnon Eddien viestintätaidoista. 

Kului taas muutama kuukausi, kunnes meidät kutsuttiin lähisairaalan lastenklinikalle sosiaalisen viestinnän ykkösvaiheen tutkimuksiin. Tämän ykkösvaiheen tutkimuksen teki lastenlääkäri haastattelemalla meitä vanhempia sekä leikkimällä Eddien kanssa. Tutkimus kesti puolisentoista tuntia, ja sen perusteella lääkäri totesi lapsen käytöksen viittaavan kommunikaatiohäiriöön ja antoi lähetteen kakkosvaiheen tutkimuksiin: autismin mahdollisuus mainittiin nyt ensimmäistä kertaa. Meitä varoitettiin, että jono kakkosvaiheen tutkimuksiin olisi yhdeksän kuukauden luokkaa.

Ykkösvaiheen tutkimukset tehtiin huhtikuussa vähän ennen Eddien kolmevuotispäivää. Heinäkuussa saimme taas kutsun kunnalliseen sosiaalisen viestinnän puheterapiaryhmään, johon kuitenkaan emme voineet Suomen kesäloman takia osallistua. Seuraava sopiva ryhmä kokoontui marras-joulukuussa neljästi: eri terveysasemalla, eri terapeutit, mutta sama kaava kuin aiemmassa ryhmässä ja taas viidestä lapsesta neljä oli poikia ja kolme kaksikielisiä. Tästä ryhmästä saimme kirjallisen lausunnon vasta useamman patistelun jälkeen.

Kakkosvaiheen autismitutkimukseen pääsyssä kesti lopulta lähetteen saamisesta viikkoa vaille täysi vuosi. Vajaan kolmen tunnin tutkimuksen teki lähisairaalamme johtava lastenlääkäri yhdessä erityispuheterapeutin kanssa, ja läsnä oli meidän vanhempien lisäksi myös Eddien päiväkodin omaope (joka onneksi sattuu myös olemaan päiväkodin erityisopettaja). Lääkäri haastatteli omaopea ja meitä samalla, kun pute leikki Eddien kanssa, ja tutkimuksen päätteeksi saimme ensin sanallisen ja käsinkirjoitetun raportin, myöhemmin postissa tarkemman diagnostisen lausunnon. Sen mukaan Eddien kommunikaatio- ja aistiherkkyysongelmat täyttivät autismin kirjon diagnoosin kriteerit. Saimme toimintasuunnitelman: ohjauksen vanhempien tukiryhmiin, tietoa kansallisesta ja paikallisista autismijärjestöistä, ohjeet kuinka hakea lapselle eriytettyä opetussuunnitelmaa. Vammaistukeakin saisimme kuulemma valtiolta hakea. Ja heti seuraavalla viikolla istuinkin jo ensimmäisessä autistien vanhempien koulutuksessa oppimassa aistiherkkyyksistä.

Saimme diagnoosin viime huhtikuussa. Sittemmin olemme Eddien isän kanssa istuneet kahdella puolen päivän mittaisella vastadiagnosoitujen autistien vanhempien kurssilla, ja olemme juuri Eddien kanssa käyneet neljän kerran sosiaalisen viestinnän puheterapiaryhmän. (Kesällä kokoontuneeseen ryhmään emme taaskaan Suomen-loman takia päässeet mukaan.) Tässäkin ryhmässä oli vain poikia, mutta nyt Eddie oli yllättävästi kolmesta pojasta ainoa kaksikielinen. Tapetilla on tällä hetkellä, puoli vuotta diagnoosin jälkeen, eriytetyn opetussuunnitelman laatiminen, jotta voimme hakea koulupaikkaa tulevan talven haussa; koska jos Eddie saa eriytetyn opetussuunnitelman (mikä ei budjettien puristuksessa ole vielä kirkossa kuulutettu juttu, vaikka toiveikkaita olemmekin), saamme valita hänen tulevan koulunsa sen sijaan, että koulupaikka määräytyisi sijainnin perusteella.

Olen tällä nälkävuoden pituisella kirjoituksellani yrittänyt mahdollisimman kompaktisti (!) ja tunteilematta kuvailla meidän perheemme tien autismin kirjon piiriin. Suomessa diagnoosin saaminen saattaa edetä toisin (mistä muuten olisi itselleni kiinnostavaa kuulla vaikka kommenteissa, jos kukaan jaksaisi valottaa Suomen käytäntöä), ja toki kaikkien perheiden kokemukset poikkeavat toisistaan sijainnista riippumattakin. Tulevaisuudessa aikomukseni on kertoa lisää Eddien puheterapiaryhmien kulusta, oppimistamme kommunikaatioharjoituksista, vanhempien koulutuksen annista sekä arjesta autismin kirjon lapsen kanssa - toki unohtamatta yleistä vanhemmuus- ja ulkosuomalaisuuslöpinää ainakin aina silloin tällöin. Kysymyksiä ja tarkennuksia saa esittää! 

Kiitos, että olet jaksanut lukea tänne asti.

 

Seuraa blogiani Bloglovinissa

Kommentit (19)

Vierailija
1/19 | 

Hei, kiinnostava ja hyvin kirjoitettu juttu!

Minun poikani (kohta 10v) diagnoosiprosessi oli hyvin erilainen - hän sai autismikirjon diagnoosin viime toukokuussa, 9 ja puolivuotiaana.

Hän kehittyi normaalisti noin 2-vuotiaaksi asti - toki ääni- ja valoherkkyys olisivat olleet huomattavissa jo vauvaiästä, näin jälkikäteen katsottuna. 2-vuotiaana alkoivat voimakkaat pelot: toiset lapset, koirat, tietynlaiset materiaalit, äänet, younameit. Ajattelimme tuolloin, että poika vaan on luonteeltaan pelokas ja herkkä.

Muutimme Saksaan hänen ollessaan 2,5-vuotias, ja siellä alettiin heti päiväkodissa kiinnittää huomiota pyörimiseen, käsien räpistelyyn, sosiaalisten taitojen puutteeseen ja motoriseen kömpelyyteen. Autismia alettiin heti epäillä. Kielen kehityskin jumahti paikalleen, mutta ajattelimme sen johtuvan uudesta toisesta kielestä.

Kävimme tutkimuksissa jos jonkinlaisissa, ja diagnooseiksi annettiin monimuotoiset kehityshäiriöt, mutismi, pakko-oireinen häiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko, kaikkea muuta muttei autismia. Poika sai erityislapsen "statuksen" paikallisessa päiväkodissa, puheterapiaa, musiikkiterapiaa sekä ryhmämuotoista lasten psykoterapiaa sosiaalisiin pelkoihin. Tästä jälkimmäisestä ei ollut mitään hyötyä, ja ryhmän vetäjätkin sanoivat pojan vaikuttavan enemmän autismikirjolaiselta kuin sosiaalisista peloista kärsivästä. Hoitotahomme kuitenkin oli autismi-diagnoosia vastaan, koska poika on aina ollut hyvässä kontaktissa aikuisten kanssa.

Takaisin Suomeen muutettuamme (poika oli 6,5 -vuotias) diagnoosirumba aloitettiin uudelleen - ja taas puhuttiin autismista. Mutta koska poika oli niin hyvässä kontaktissa aikuisen kanssa - ja katsekontakti on aina ollut suht normaali - päädyttiin taas muihin diagnooseihin (monimuotoiset kehityshäiriöt ja muu psyykkinen kehityshäiriö). Näillä kuitenkin saimme erityisen tuen kouluun sekä äännevirheisiin puheterapiaa.

Olin jo tässä vaiheessa itse ihan varma, että poika on autismikirjolla, ja vaadin ADOS- ja ADI-R -tutkimuksia tehtäväksi. Niissä sitten autismikirjon pisteet täyttyivät selkeästi, ja saimme diagnoosin yhteensä melkein 7 vuotta kestäneen tutkimusrumban jälkeen. Nyt saamme vihdoin (toivottavasti) myös toimintaterapiaa ja sosiaalisten taitojen ryhmäkuntoutusta. 

Katja Kirjonoppinut
Liittynyt30.9.2017

Huh, on teilläkin pitkä ja rankka tie ollut. 🙁 Outoa, että lääkärinne olivat niin pitkään autismidiagnoosia vastaan - miten paljon "turhia" tutkimuksia ja toimimattomia terapioita! Mulla on itse asiassa lähipiirissä toinenkin Suomessa ASD (asperger) -diagnosoitu, jolla ei diagnoosin saamisen aikaan 6-vuotiaana ollut juuri ongelmia aikuiskontaktien kanssa. Hänen aspergerinsa vahvin "oire" tuohon aikaan taisi olla siirtymä- ja univaikeudet... Mutta niinhän sitä sanotaan, että kun on tavannut yhden autistin, on tavannut - yhden autistin. Kaikki ovat niin erilaisia.

Oletko sä kuullut sellaisesta autismin muodosta kuin PDA, pathological demand avoidance? Eräällä tutulla lapsella on se, ja hänen oireensa kuulostavat aika samanlaisilta kuin sun pojalla.

Voimia, peukutan että alatte nyt saada toimivaa tukea ja terapiaa!

Vierailija

Kiitos vastauksesta ja tsempeistä! En ole ennen törmännyt tuohon PDA:han, mutta nyt googlattuani vaikuttaa kyllä monessa suhteessa samantapaiselta kuin poikani oireet. Hän tosin ei ole ollenkaan impulsiivinen eikä sinänsä ihmisorientoitunut, mutta tuo kontrollissa oleminen ja virheiden pelko & siitä johtuva asioiden välttely ja alisuorittaminen kuulostaa kyllä tosi tutulta. Ja puhuu kaikille kohteliaasti & aikuismaisesti.

Meille sanottiin tuolla Saksassa ihan suoraan, että autismi on niin leimaava diagnoosi, että sen takia eivät anna sitä mielellään. En koskaan ollut samaa mieltä - lapsen oma käytös leimaa häntä kaikista eniten, ja autismi-diagnoosilla olisimme saaneet ehkä osuvampaa tukea. Suomessa minusta vaikutti siltä, että ihan rehellisesti eivät tutkimustilanteessa nähneet autismikirjon piirteitä ennen tuon ADOSin tekemistä. Mutta parempi myöhään...

Voimia myös teille!

Vierailija
2/19 | 

Hei! Olen lukenut kirjoituksiasi toisaalla jo pitkään. Kiitos tästä kirjoituksestasi! <3 Meilläkin on kotona 5-vuotias autisminkirjolainen. Jos olet Facebookissa, liity ihmeessä ryhmään Pro nepsy lapset ja nuoret. Meitä vanhempia on siellä paljon ja vertaistuki verratonta!

Katja Kirjonoppinut
Liittynyt30.9.2017

Hei, ja kiitos itsellesi! Kuulun jo Autististen lasten vanhemmat -ryhmään, mutta eipä vertaistukea koskaan ole liikaa... Liityn siis tuohonkin, kiitti vinkistä!

Anzku
Liittynyt12.10.2017
3/19 | 

Lähes kateellisena olen lukenut, kuinka organisoidusti ja hallitusti Eddien tutkimukset ovat edenneet. Meillä poikani tie ei ole ollut ollenkaan noin selkeä.

Poikani sai asperger-diagnoosin 6-vuotiaana, mutta tie diagnoosiin ei ollut aivan tavanomainen. Jo vauvaiässä kiinnitin huomiota, että toiset vauvat olivat kiinnostuneita muista lapsista, mutta poikani katseli vain ympäristöä, esineitä ja minua, muista ihmisistä hän ei ollut kiinnostunut. Poika kuitenkin kehittyi ja oppi asioita ikätasoisesti ja alkoi puhumaankin jo 10kk iässä. 1,5 vuotiaana hän puhui selkeästi, pitkiä juttuja. Kaikenlainen tutkiminen ja tekniikka kiinnosti häntä jo pienenä, mutta leikkiminen ja sosiaaliset taidot eivät kehittyneet samaa tahtia. 3-vuotis neuvolassa kerroin huolestani terveydenhoitajalle ja pääsimmekin neuvolalääkärin vastaanotolle. Lääkäri ei kuitenkaan nähnyt mitään syytä huoleen, joten asia ei edennyt. Asiat, jotka poikaa kiinnosti, hän oppi nopeasti, esim. purki ja kasasi lukkoja osiin jo pienenä oppiakseen, kuinka ne toimii ja lukemaan hän oppi juuri 4v. täytettyään, itsenäisesti, opettamatta. Leikkiminen ja toisten lasten seura ei ole kiinnostanut häntä koskaan. Hän sai myös kovia raivareita, kun asiat eivät menneet hänen toivomallaan tavalla ja kaikki tapahtumat piti ennakoida ja valmistella hyvin.

Pojan ollessa 6v. opiskeluissani käsiteltiin aspergerin syndroomaa ja muistan, kun tuolla oppitunnilla sanoin kaverille, että nyt puhumme pojastani. Menimme yksityislääkärille, josta saimme lähetteen lastenneurologian polille, jossa tutkimukset vihdoin alkoivat. Poika pääsi neurologin, neuropsykologin ja toimintaterapeutin tutkimuksiin ja diagnoosi aspergerin syndroomasta autismin piirtein tuli melko nopeasti. Tarkemmin en tutkimuksista valitettavasti muista, aikaa tuosta on kulunut jo 9 vuotta.

Katja Kirjonoppinut
Liittynyt30.9.2017

Älä turhaan kadehdi, ei se meidänkään tie ihan näin mutkaton ole ollut, mitä tässä olen kirjoittanut. ❤️ Totta kai matkassa on ollut paljon huolta ja murhetta, esteitä ja viivästyksiä, mutta kerron niistä (ehkä) toisella kertaa, sillä halusin kirjata tähän ylös diagnoosimme aikajanan niin selkeästi kuin pystyin.

Hienoa, että sä olet itse osannut olla niin tarkkaavainen, että olet vaatinut tutkimuksia! Ilman Eddien kokeneita ja päteviä hoitajia en tiedä, oltaisiinko me tajuttu mitään ongelmia olevankaan, kun ei ole kokemuksia muista pikkulapsista.

Mielenkiintoinen sivukommentti tuohon muuten, että ilmeisesti juuri siksi autistityttöjen diagnosoimisessa tapaa kestää paljon pidempään kuin -poikien, koska tytöt usein osaavat peittää ja kompensoida sosiaalisten taitojen puutteita paremmin kuin pojat. Eli tosiaan jos autismin kirjon lapsella eivät juuri ne kielelliset ja kommunikaatiotaidot ole kovin heikot, diagnoosin saamisessa voi kestää.

Intended Mum
4/19 | 

Hei Katie, tai siis Katja! :) Kiva kuulla teidän elämästä pitkästä aikaa ja että bloggailu jatkuu. Kovasti tsemppiä sinne ja Eddielle haleja, jään seuraamaan tulevia kuulumisia. 

Jeanna
5/19 | 

Hieno juttu että olette saaneet diagnoosin ja apua! Kuulostaa kirjoitettuna ihan tehokkaalta ja hyvin etenevältä koko prosessi.

Kiinnitin huomiota, että olette ryhmissä tavanneet poikia paljon. Kun oon asiaan koittanut perehtyä, niin olen ymmärtänyt ettei esiintyvyys ole välttämättä pojilla niinkään isompi vaan tytöt on alidiagnosoituja. Koska lääketieteen normi on yhä mies, niin tyttöjen oireet on "epätyypillisiä", eli erilaisia kuin pojilla. Tässä esim yksi hyvä artikkeli aiheesta:
https://www.autismiliitto.fi/liitto/kirjon_kirvoittamaa/autismi_ilmenee_...

Me täällä pähkäillään mitä tehdä, kun 7-vuotiaalla tyttärellä ei ole "kaikki ok" ja sopii esim. niin hyvin kuvauksiin tyttöjen autismikirjon oireiluista, mutta kukaan muu ei tunnu ottavan asiaa todesta, koska "kyllähän te näemmä pärjäätte". Huoh.

Katja Kirjonoppinut
Liittynyt30.9.2017

Anteeksi, että multa on jäänyt tähän vastaamatta! Elämä tuli väliin, en taas ole ehtinyt pihaistakaan blogin suuntaan viikkoihin.

Ihan totta tuo tyttöjen alidiagnosointi. Heti kevään ekalla autismikurssillani oli useampi äiti, joiden tyttäret olivat saaneet diagnoosin vasta murrosiässä tai sen kynnyksellä, kun taas liki kaikki pojat oli tunnistettu kirjoonkuuluviksi viimeistään alakoulun alussa. Väittivät, että tytöt oppivat usein kompensoimaan autismin piirteitään paremmin kuin pojat, koska tytöt ylipäätään ovat sosiaalisesti taitavampia tai kehittyneempiä, ja siksi tytöillä diagnoosin löytymisessä tapaa kestää. Toivottavasti te kuitenkin saatte pian selvyyttä tilanteeseenne, sillä onhan tuo raastavaa. Voimia!

Vierailija

Tämä on erittäin valitettavaa ja yleistä :(. Tyttöjen ja naisten kirjolaisuutta ei oteta todesta ja tutkimuksiin on todella vaikea päästä. Todella monella lääkärillä jne. on diagnoosikriteerit aivan hakusessa ja saatetaan keskittyä turhiin seikkoihin esim. katsekontaktin ottamiseen ja puuttumiseen. Nythän on tulossa muutoksia diagnoosikriteereihin (DSM ja ICD), joissa vielä erikseen mainitaan katsekontaktista, että "henkilö saattaa ottaa katsekontakia, mutta tämä ei estä diagnosoimasta". Eiköhän toiv. mene kaikille sitten perille tämä. Tsemppiä! Turusta olen saanut aikuisena naisena tukea kirjolaisuuteeni ja tutkimukset; suuremmilla paikkakunnilla osaamista vaikuttaisi olevan enemmän. Toki tämä asettaa ihmisiä epätasa-arvoiseen asemaan.

Joltte
6/19 | 

Moi! Ajattelin vain jättää jäljen, että seuraan tätä uutta(kin) blogiasi. Kaikkea hyvää!

Nakero
7/19 | 

Hei,
oli kiva löytää blogisi. Me olemme vasta aivan autismikirjon diagnosoinnin alussa ja odottelemme lähetettä tarkempiin tutkimuksiin. Poika on hieman alle 2,5-vuotias ja monet Eddien piirteet kuulostivat tutulta. Kaikki on vielä uutta ja pelottavaa näin äidin näkökulmasta, mutta toisaalta taas ajattelen, että eihän tämä mikään maailmanloppu ole, ja hienoa, jos saamme apua jo näin aikaisessa vaiheessa.

Katja Kirjonoppinut
Liittynyt30.9.2017

Hei! Aivan totta: vaikka pelottaa ja huolettaa, ei tämä maailmanloppu ole. Lapsi on yhtä ihana ja rakas kuin ennen diagnoosia. Ja mustakin oli helpottavaa saada diagnoosi mahdollisimman varhain, jotta pystytään suunnittelemaan tulevia tukitoimia hoidossa, koulussa ja kotona. Voimia teillekin tuleviin tutkimuksiin!

Vierailija
8/19 | 

Hei! Täällä taas kirjoittelee tämä aikuisena Asperger-diagnoosin saanut 27-vuotias nainen. Tieni diagnoosiin kesti kuin nälkävuosi (ja monen naisen kohdalla valitettavasti todella samanlainen tarina..): sairastuin masennukseen, jota hoidettiin n. 3 vuotta, jonka jälkeen onnekseni psykiatri tajusi, että tässä on nyt kyse muustakin (kysyi suoraan, että "olenko ajatellut olevani autisti?" :D). Tästä muistui lapsuuden kirjon tutkimukseni, joissa kävin 10-vuotiaana, mutta oireisiin ei reagoitu, kun eihän neurokirjolaisuus (autismi ja Asperger, ADD, ADHD jne.) koske tyttöjä/naisia :p. No, vuoden olin neuropsykiatrin jonossa, ja nyt tuore diagnoosi plakkarissa! Kaiken kaikkiaan Suomessa kirjon tutkimus on kyllä aika rempallaan ja tukea ei saa. Diagnoosin jälkeen lääkäri vinkkasi mahdollisuudesta nepsykuntoutukseen (omavastuuta jää ja kallista touhua näin opiskelijabudjetille per kk) ja paikallisesta vertaistukiryhmästä, that's it. Vihaksi laittaa. Tulee kalliiksi kyllä Suomen valtiolle diagnosoida meitä aikuisia kirjon naisia ja aloittaa jonkin sortin kuntoutustoimet lähemmäs 30-vuotiaana. Mutta, eipä ole minun ongelmani; ei ole minulla tarvetta olla Sipilän hallituksen unelma.

Vierailija

Täsmennyksenä siis vielä, että aikuisille tukea on todella vähän (jos ollenkaan). Lasten ja nuorten kirjolaisuuden tuesta/kuntoutuksesta en osaa sanoa mitään.

Katja Kirjonoppinut
Liittynyt30.9.2017

Todella surullista ja epäreilua. :-( Luulen kyllä vähän (siis _luulen_ enkä tiedä!), että samanlaista tyttöjen ja naisten alidiagnosointia on Suomen ulkopuolellakin. Aika ”tuorehan” on koko autismin kirjon ajatus ja diagnoosin kriteerit aika lailla muuttuneet vuosikymmenten saatossa. Diagnosointia ollaan tosiaan nyt kai muuttamassa niin, että naisille tyypillisemmät oireeton saavat jotain painoarvoa. Toivotaan, että tulevaisuuden tytöille ei käy kuin sulle ja putoavat diagnoosin raoista. <3

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Ulkosuomalaisäiti, jonka lapsi on hiljattain saanut autismin kirjon diagnoosin. Koti Lontoossa, mökki Suomessa, jalat tukevasti molemmissa maissa. 

Hae blogista