Väitteitä yhteisöllisyyden rapautumisesta esitetään jatkuvalla syötöllä. Milloin syylliseksi esitetään individualismia, milloin taas työelämän pirstaloitumista ja sitä kautta syntyneitä juurettomuuden kokemuksia. Työ juoksuttaa ja juureton yksilö toteuttaa itseään aina kulloisessakin tilanteessa parhaaksi katsomallaan tavalla.

Samaan aikaan me jaamme eri sosiaalisen median areenoilla kopioituja lauseita ihmiselämän ainutlaatuisuudesta ja toisen ihmisen, jopa lähimmäisen, kohtaamisesta. Kun kohtaamisen aika ja paikka järjestyy, mitä me teemme silloin? Kävelemmekö kohti vai ohi?

Ei yhteisöllisyys ole kadonnut mihinkään. Toki elämän saa elettyä niinkin, että kiinnostus rajoittuu vain oman tontin sisäpuolelle. Eikä se ole mitään keneltäkään toiselta pois. Samaan aikaan ympärillä elää ihmisiä, jotka ovat valmiita laajentamaan tuttavuuspiiriään.

Tarvitaan tilaa ja aikaa. Pienet lapset toimii siltana monenlaisiin kohtaamisiin. Talo täyttyy syntymäpäiväjuhlissa ja Halloweenkutsuilla, joulun aikaan glögitellään ja keväällä vieraillaan puolin ja toisin ihan huvin vuoksi.

Puoli vuotta sitten avasimme ensimmäisen kerran Villa Ollikaisen, meidän ravintolapäiväkahvilamme. Ideana oli tarjoilla seitsemän sortin kahvipöytää seitsemän euron hintaan. Kokeilu oli onnistunut, joten avasimme tänään ovet toisen kerran. Vieraiden joukossa oli niin ventovieraita, tuttuja kuin sukulaisiakin.

Ravintolapäivä on mahtava tilaisuus saada saman kaffepöydän ääreen myös niitä lähitalojen asukkaita, joiden kanssa ei luonnostaan synny samanlaista yhteyttä kuin samanikäisten lasten vanhempien välille. Yhdistäviä tekijöitä löytyy, kun siihen annetaan mahdollisuus.

Kannustan kaikkia teitä perustamaan toukokuussa oman/yhteisen/yhteisöllisen ravintolan, vaikka vain ravintolapäivän ajaksi. Kokeilu kannattaa :)

Ps. Laskit ihan oikein, ylläolevissa kuvissa oli vain kuusi sorttia. Lauantaille venyneen työviikon jälkeen oikaisin seitsemännen sortin kohdalla ja korvasin sen kulhollisella Fazerin sinisiä konvehteja :)

Kommentit (0)