Lapset saivat ensimmäisen kutsunsa päiväkotikaverin 4-vuotissynttäreille. Niitä käytiin juhlimassa tänään. Äitiä jännitti, tyttöä ujostutti ja poika oli reipas ja sosiaalinen, kuten aina. Jäin lasten kanssa juhlapaikkaan, koska tyttö ujosteli sen verran uusia aikuisia ja vähän myös tuttuja leikkikavereitaan. Olin paikalla ainoa täysin suomalainen. Synttärisankarin perhe oli virolainen, ja muutkin kutsutut virolaisia. Hienosti lapset kyllä vaihtoivat kieltä aina puhuessaan minulle ja kaksikolle. 

Olen miettinyt, miksi lasten parhaat ystävät päiväkodissa ovat kaikki ulkomaalaistaustaisia tai kahden kulttuurin lapsia. On yksi poika, jonka isä on afrikkalainen, ja tyttö jonka vanhemmat ovat afgaaneja. Ja sitten kaksi virolaista poikaa. Onko se vain sattumaa, vai voiko olla, että pienetkin lapset jotenkin ymmärtävät erityisyytensä: sen etteivät he ole aivan niin kuin tavalliset suomalaiset? Ja tuntevat yhteenkuuluvuuden tunteita keskenään?

Lapsuuden kotikaupungissani, johon olemme muuttamassa keväällä, ei ole yhtä paljon ulkomaalaistaustaisia ihmisiä kuin täällä.  Asuinalue, johon muutamme, koostuu omakoti- ja rivitaloista, joissa on vuosikymmeniä asuneet samat perheet. Mietin välillä, tuntevatko lapseni olevansa siellä jotenkin enemmän erilaisia? Entä kohdellaanko heitä erilaisina, kun heidän isänsä puhuu vierasta kieltä? Vaikka on mukavaa tutustua erilaisiin ihmisiin, toivon etteivät kahden kulttuurin lapseni saisi pelkästään ulkomaalaistaustaisia ystäviä, vaan myös niitä supisuomalaisia vaaleita kultakutreja. 

Mietin myös usein, miten tulevat naapurimme suhtautuvat meihin? Ovatko he ennakkoluuloisia vai ottavatko meidät avoimesti vastaan? Monia naapureita jo tunnenkin lapsuudestani, mutta he eivät tosiasiassa tiedä mitään minusta, koska ovat tavanneet minua viimeksi vuosikymmeniä sitten. Olenko nyt kummajainen, kun tuon taloon mukanani lapset ja miehen, joka ei olekaan se ihan tavallinen Teppo Tampereelta?

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen 34-vuotias yhteiskuntatieteilijä, luonto- ja kirjallisuusihminen, myös koiraihminen ilman omaa koiraa. Olen palaamassa perheeni kanssa asumaan lapsuuden kotipaikkakunnalle – samaan taloon, jossa olen kasvanut. Nyt mukana on mies ja neljävuotias kaksikko.

Kirjoitan kahden kulttuurin perheen elämästä, lapsista, yhteiskunnasta, luonnosta, puutarhasta, kirjoista, arjesta ja hyvään elämään pyrkimisestä. 

Email: kotiinpaluu.blogi@gmail.com

Tykkää Facebookissa