Tarkistin juuri kirpputoripöytäni saldon itsepalvelujärjestelmästä, eikä tulos ole ollenkaan huono. Kahdessa päivässä olen netonnut jo lähes parisataa euroa. Myyntipäiviä on jäljellä vielä neljä. Myynnissä on paitsi lasten- ja naistenvaatteita, myös kaikenlaista kodin tavaraa. Olen käynyt muuttoa varten kellarin laatikoita läpi. Kaikenlaista sitä olikin kertynyt nurkkiin ja laatikoihin. Myyn myös äitini pyynnöstä muutamia vanhempieni tavaroita. Onneksi tuntuvat kelpaavan muille.

Kirpputorirahat aion laittaa säästöön. Meillä ei ole koskaan ylimääräistä rahaa, ja monenlaisia menoja on tiedossa. Mieheni kävi juuri viikonloppuna suorittamassa suomen kielen yleisen kielitutkinnon. Päästyään siitä läpi hän hakee Suomen kansalaisuuden, jonka käsittelymaksu on useita satoja euroja. Nimensäkin muuttamista hän on suunnittellut – siitä laskuttaa maistraatti. Lisäksi minulla on keväällä tiedossa työmatka Etelä-Norjaan. Se tulee olemaan sopivasti viikonloppua vasten siten, että sinne voi jäädä omalla kustannuksella viettämään viikonloppua. Jos on varaa. Ja minähän haluan, että minulla on!

Eilen luin hujauksessa sen aiemmin mainitsemani Kaarina Davisin Irti oravanpyörästä loppuun. Nyt kahlaan läpi Toisinnäkijän päiväkirjaa, joka on edellistä vielä kiinnostavampi. Se kulkee kirjoittajan karuista lapsuusmuistoista nykypäivään, jossa hän tuntuu löytäneensä paikkansa maaseudun rauhassa. Parasta kirjassa ovat luonnonkuvaukset, joista todella tuntee, että ne ovat syvästi itse koettuja.

"Tapasin opiskelukaverini kahdenkymmenen vuoden takaa ja vaihdoimme kuulumisia. Hän oli hiljattain muuttanut kerrostalosta rivitaloon. Hänen puheistaan huomasi, että hän asuu nyt lähempänä luontoa. Huomiot olivat kasveissa, siilissä, linnuissa, sateessa, lähimetsässä ja mustikoissa. On ratkaisevaa millainen ihmisen lähiympäristö on ja mitä hän näkee ikkunastaan ja kokee pihassaan." 

(Kaarina Davis: Toisinnäkijän päiväkirja)

Tätä kohti minä olen menossa, pikku hiljaa. Koska mieheni on myöntynyt sen verran, että suuren kaupungin kerrostaloasuntomme vaihtuu pikkukaupungin rivitaloasuntoon. Itse asiassa hän on hyvin innoissaankin siitä, lasten ja ehkä minunkin vuokseni. Mutta aivan hiljaisimpaan maan kolkkaan, syrjäisimpään mökkiin, minä en häntä koskaan saisi – paitsi käymään silloin tällöin. 

PS. Kaarina Davis pitää myös blogia.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen 34-vuotias yhteiskuntatieteilijä, luonto- ja kirjallisuusihminen, myös koiraihminen ilman omaa koiraa. Olen palaamassa perheeni kanssa asumaan lapsuuden kotipaikkakunnalle – samaan taloon, jossa olen kasvanut. Nyt mukana on mies ja neljävuotias kaksikko.

Kirjoitan kahden kulttuurin perheen elämästä, lapsista, yhteiskunnasta, luonnosta, puutarhasta, kirjoista, arjesta ja hyvään elämään pyrkimisestä. 

Email: kotiinpaluu.blogi@gmail.com

Tykkää Facebookissa