Nykyinen kotimme on pieni kerrostalokolmio, jossa olemme asuneet vuokralla nyt kolme ja puoli vuotta. Kun muutimme tähän asuntoon, siinä oli ollut vain yksi asukas ennen meitä. Seinät olivat puhtaan valkoiset ja laminaattilattiat naarmuttomat. Talo ja koko asuinalue oli uusi.

Halusimme kerrostaloasunnon läheltä luontoa, mutta toisaalta riittävien kulkuyhteyksien päästä. Tässä ympärillä oli metsää ja peltoa, viljelypalstoja ja ulkoilupolku. Ensimmäisenä kesänä kuuntelimme parvekkeelta käen kukuntaa läheisestä metsästä. Pellolla näki iltaisin kauriita ja jäniksiä. Tervapääskyt pesivät kerrostalon autohallissa ja lensivät kirskuen talojen välissä. Kerran vaunulenkillä lasten kanssa kohtasimme heinikkoa tonkivan supikoiran. Sitten asuinalue alkoi kasvaa, rakennettiin lisää korkeita asuintaloja, tuli kaupungin suurin koulu ja kauppa. Ihmisen aiheuttama meteli kasvoi ja peitti alleen pääskyjen kirskunan ja käen kukunnan. Kai ne siirtyivät suosiolla kauemmas kukkumaan.

Viihdyimme tässä siihen asti, ja sitten minun metelikynnykseni ylittyi. Varsinkin moottoripyörillä ajelu on jostain syystä tällä asuinalueella suosiossa. Eikä millään pikkumopoilla, vaan kunnon Harley Davidsoneilla. Kuulin myös vastikään kaupungin kaavoitussuunnitelmista, joiden mukaan ikkunastamme näkyvä metsä hakataan lähivuosina, ja tilalle rakennetaan pientaloalue. Lisäksi toinen pientaloalue tuhoaa sen pellon, jossa näimme iltaisin kauriiden kirmaavan.

Minulle on äärettömän tärkeää jo pelkästään oman hyvinvoinnin vuoksi se, mitä ikkunasta näkyy. En voisi ikinä tuijottaa vastapäisen talon seinää. Haluan nähdä kauas – ja jos se ei ole mahdollista, niin lähelle, mutta jotain vihreää – luontoa.

Rivitaloon muutto tuo meille palan vihreää takaisin. Olen myös iloinen päästessäni asuinalueelle, joka ei ole jatkuvan rakentamisen alla, ja jossa vanhimmat talot ovat 1930-luvulta, ja uusimpia aletaan vasta rakentaa – mutta ainakaan ei koko asuinaluetta kerralla. 

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen 34-vuotias yhteiskuntatieteilijä, luonto- ja kirjallisuusihminen, myös koiraihminen ilman omaa koiraa. Olen palaamassa perheeni kanssa asumaan lapsuuden kotipaikkakunnalle – samaan taloon, jossa olen kasvanut. Nyt mukana on mies ja neljävuotias kaksikko.

Kirjoitan kahden kulttuurin perheen elämästä, lapsista, yhteiskunnasta, luonnosta, puutarhasta, kirjoista, arjesta ja hyvään elämään pyrkimisestä. 

Email: kotiinpaluu.blogi@gmail.com

Tykkää Facebookissa