Missä luette tätä Kodin Kuvalehden numeroa, kyseli päätoimittaja Minna McGill lehdessä. Täällä, tällä uudella sohvalla, jonka saimme ostettua lomarahoilla kesän alennusmyynneistä. Niin yllättävältä kuin se saattaa kuulostaa, korvasi tämä vuodesohva vanhan parisänkymme. Olimme kyllästyneet pienen kolmiomme tilanpuutteeseen, ja päivittäin piiloon laitettava sänky toi pienen helpotuksen siihen.

Maassa, josta mieheni on kotoisin, sänky levitetään illalla lattialle ja kerätään aamulla pois. Se tuntuu jotenkin luonnolliselta, toisin kuin ajatus tyhjän panttina seisovasta, tilaa vievästä sängystä, joka pitää vielä pedatakin tiptop-kuntoon päivän ajaksi. 

Sijoitimme sohvaan ennen kuin meillä oli tietoa tulevasta muutosta kotipaikkakunnalleni. Enpä ole katunut. 

Olen Skandinavian fanityttö, ja se näkyy meillä kotona. Taalainmaan hevoset, löytö kellariin pakatuista laatikoista ja lapsuuden ajoilta, pääsivät ikkunalaudalle edustamaan ja lievittämään jatkuvaa ikävääni Ruotsiin.

Matto lattialla taas on mieheni kotimaasta. Sopii mielestäni loistavasti sohvan seuraksi.

***

Suomeenkin ulottuvan Euroopan pakolaiskriisin keskellä tuntuu jotenkin epäsopivalta kirjoitella arkipäiväisistä asioista kuten siitä, miltä meillä kotona näyttää. Olen tänä vuonna, keväästä alkaen, potenut sellaista maailmantuskaa, etten koskaan ennen. Välillä oli pakko pitää paussia uutisten seuraamisesta ja keskittyä asioihin, jotka tuottavat hyvää mieltä.

Nyt kun kaikki rynnivät pääministeriä myöten majoittamaan pakolaisia, minä vedän torkkupeiton korviini ja käperryn päiväunille uudelle sohvalleni. Sitten herään taas maailmantuskaan ja häpeään siitä, etten ole mukana auttamassa. Meidän kuusikymmentäkuusi neliötämme tuntuvat meille pieniltä, mutta joillakin ei ole sitäkään.

Ja sitten muistan, että minähän teen työkseni sitä – autan ihmisiä. Autan suomalaisia ja ulkomaalaisia. Kaiken lisäksi olen pelastanut tuon yhden miehen. Tai niin hän haluaa ajatella. Minun koko elämäni on pyörinyt pakolaisten ympärillä jo pitkään, niin työn kuin perheenkin kautta.

Kirpputorilla myymättä jääneet talvivaatteet aion kuitenkin lahjoittaa turvapaikanhakijoille.

Ja sitten jatkamme mieheni kanssa elämää niin kuin ennenkin, koska nyt meillä on asiat hyvin. Meillä on myös oikeus iloita siitä.

***

Loppukevennys kaikille Helsingin Kaisaniemen kesäelämää tunteville:

– Mikä tulee, kun yhdistetään Maailma kylässä -festivaali ja Tuska-festivaali?

– Maailmantuska-festivaali.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen 34-vuotias yhteiskuntatieteilijä, luonto- ja kirjallisuusihminen, myös koiraihminen ilman omaa koiraa. Olen palaamassa perheeni kanssa asumaan lapsuuden kotipaikkakunnalle – samaan taloon, jossa olen kasvanut. Nyt mukana on mies ja neljävuotias kaksikko.

Kirjoitan kahden kulttuurin perheen elämästä, lapsista, yhteiskunnasta, luonnosta, puutarhasta, kirjoista, arjesta ja hyvään elämään pyrkimisestä. 

Email: kotiinpaluu.blogi@gmail.com

Tykkää Facebookissa