Kävin tänä iltana tyhjentämässä kirpputoripöytäni. Viikon pöytävarauksella sain kasaan noin 250 euroa. Tavaroista noin puolet, eli kaksi Ikea-kassillista, kannoin takaisin kotiin.

Pöytää tyhjentäessäni kohtasin saman ulkomaalaisen miehen, joka oli kirpputorilla myös viime viikolla viedessäni sinne tavaraa. Silloin hätkähdin vähän vierasta, vanhempaa miestä, joka tuli niin suvereenisti juttelemaan kanssani, aivan kuin olisin ollut jostain tuttu. 

Minä, jonka omakin mies on ulkomaalainen, havaitsin itsessäni pienen ennakkoluulon, joka yritti varoittaa olemasta liian tuttavallinen. Vastailin lyhyesti hänen kysymyksiinsä. Viime viikolla mies jutteli pitkään kirpputorimyynnin kannattavuudesta, kehui kirpputoria hyväksi paikaksi myydä lastenvaatteita, ja lopuksi toivotti onnea myynnilleni. Eikä muuta. Kotona kerroin miehelleni, mikä oli ensimmäinen ajatukseni, kun hän alkoi puhua kanssani.

"Meillä ulkomaalaisilla on sellainen höpötyskulttuuri", mieheni totesi. "Voimme puhua kenelle tahansa, mistä tahansa, milloin tahansa." Ja minä suomalaisena heti epäilen, ettei puhumaan tulevalla ole puhtaat jauhot pussissa. Miksi?

Tänä iltana sama mies siis käveli pöytäni ohitse. Kun hän huomasi minut tyhjentämässä sitä, hän palasi pari askelta taaksepäin ja tuli taas juttelemaan. "No, miten meni myynti?" hän kysyi. Nyt rohkenin jo vastata pidemmin lausein. Keskustelimme hetken elämästä Suomessa, ja hän kertoi olevansa kotoisin Algeriasta. Sitten hän jatkoi matkaansa kirpputoria kierrellen. Hyvästä suomen kielitaidosta päätellen hän oli asunut täällä jo vuosia, ellei vuosikymmeniä. 

Olen tietenkin seurannut viime aikojen pakolaiskeskustelua mediassa ja ollut aika järkyttynyt ihmisten kovuudesta ulkomaalaisten hätää kohtaan, ja siitä pelon määrästä, jonka ulkomaalaisuus meissä suomalaisissa aiheuttaa. Mieheni pakolaistausta tekee tästä asiasta tietenkin erityisen kipeän. 

Meillä kaikilla on ennakkoluuloja, sen havaitsin itsestänikin. Mutta ainakin pystyn elämänkokemusteni kautta realisoimaan, etteivät ihmiset ole yleensä toisilleen vaaraksi. On poikkeuksia, joskus paljonkin! Mutta silloin paha tai vaarallinen ihminen voi olla kuka tahansa, suomalainen tai ulkomaalainen. Meidän on kuitenkin lähtökohtaisesti uskottava toisista ihmisistä hyvää. Muuten elämästä ei tule mitään, me joudumme paranoidisten pelkojen valtaan ja alamme epäillä jokaista ympärillämme. 

Yritän uskoa hyvää myös niistä, jotka ajattelevat ulkomaalaisista eri tavoin kuin minä. Uskon, että heillä on siihen syynsä. Toisaalta toivon, ettei heidän tarvitsisi velloa negatiivisissa tuntemuksissa ja peloissa, vaan että he saisivat kokemuksia, jotka korjaisivat heidän mielikuviaan. Todennäköisesti he vain tuntevat elämässään enemmän perusturvattomuutta kuin ne ihmiset, jotka pystyvät uskomaan vieraan kulttuurin edustajista hyvää.

PS. Kuvassa kyy, miksi? Onhan se aika pelottava ja vaarallinen eläin. Tuli vastaan kotikadulla.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen 34-vuotias yhteiskuntatieteilijä, luonto- ja kirjallisuusihminen, myös koiraihminen ilman omaa koiraa. Olen palaamassa perheeni kanssa asumaan lapsuuden kotipaikkakunnalle – samaan taloon, jossa olen kasvanut. Nyt mukana on mies ja neljävuotias kaksikko.

Kirjoitan kahden kulttuurin perheen elämästä, lapsista, yhteiskunnasta, luonnosta, puutarhasta, kirjoista, arjesta ja hyvään elämään pyrkimisestä. 

Email: kotiinpaluu.blogi@gmail.com

Tykkää Facebookissa