Voisin kertoa vähän taustaa sille, miten päädyimme perheeni kanssa odottelemaan muuttoa vanhaan kotikaupunkiini.

Olen asunut elämäni aikana ympäri Suomea – opiskelu, työ ja joskus myös miehet ovat kuljettaneet minua paikasta toiseen. Olen kotoisin pikkukaupungista, jonka läpi kulkee rautatie. Pikkukaupungista muutin vähäksi aikaa pääkaupunkiimme, ja sieltä useaksi vuodeksi maaseudulle opiskelemaan. Yhteiskuntatieteiden opintoja suoritin suurehkossa yliopistokaupungissa, josta palasin taas pääkaupunkiin. Välillä vietin pitkiä aikoja Etelä-Euroopassa, vaikka vakituinen osoitteeni oli Suomessa. Lasten synnyttyä muutimme tähän nykyiseen kotikaupunkiimme, pieneen kerrostalokolmioon vuokralle. Kaksikon kasvaessa ja leluvuorten kohotessa samaa tahtia kolmio alkoi tuntua nelihenkiselle perheelle ahtaalta.

Aloimme suunnitella muuttoa vanhaan kotikaupunkiini. Se tuntui lasten kannalta ihanteelliselta, olinhan itse viettänyt siellä lapsuuteni ja tiesin minkälaista siellä oli asua. Yritimme hakea vuokra-asuntoja kaupungista, mutta tuloksetta. Olin nimittäin vaativa: halusin viimeinkin sen kauan odotetun oman pihan! Kun vapaata rivitaloasuntoa ei löytynyt, hautasimme jo koko ajatuksen muutosta ja päätimme jatkaa toistaiseksi pienessä kolmiossamme.

Samaan aikaan ikääntyneet vanhempani olivat alkaneet suunnitella pienempään asuntoon siirtymistä. Heinäkuun viimeisenä päivänä äitini omistaman pienen kaksion vuokralainen ilmoitti irtisanoutuvansa, ja vanhempani ilmoittivat muuttavansa tuohon asuntoon. Muutto ei kuitenkaan tapahtuisi hetkessä, sillä tavaraa oli runsaasti karsittava pois ennen muuttoa. Ymmärsin myös asiaan liittyvän tunnelatauksen, luopumisen totutuista kuvioista ja siirtymisen uuteen. Vanhempani ehdottivat heti, että muuttaisimme vanhaan lapsuudenkotiini. Hetken aikaa kävin tunnemyrskyä sisälläni, koska vanhempien vuokralaiseksi muuttaminen on aina omanlaisensa ratkaisu. Mutta pian asia oli selvä: näin tehdään! Saamme rivitaloasunnon, lisää neliöitä, pienen pihan jota puutarhuroida, ison pihan, jossa lapsilla olisi tilaa leikkiä, ja kaupan päälle kaikki muistot, jotka lapsuudenkotiin liittyvät, niin hyvässä kuin pahassakin.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen 34-vuotias yhteiskuntatieteilijä, luonto- ja kirjallisuusihminen, myös koiraihminen ilman omaa koiraa. Olen palaamassa perheeni kanssa asumaan lapsuuden kotipaikkakunnalle – samaan taloon, jossa olen kasvanut. Nyt mukana on mies ja neljävuotias kaksikko.

Kirjoitan kahden kulttuurin perheen elämästä, lapsista, yhteiskunnasta, luonnosta, puutarhasta, kirjoista, arjesta ja hyvään elämään pyrkimisestä. 

Email: kotiinpaluu.blogi@gmail.com

Tykkää Facebookissa